Syrjäytyneen tarina: ”Ruo­kaa ei ole varaa ostaa, joten se täytyy varastaa”

Yhä useampi suomalainen on vailla vakinaista asuntoa. Kohtuuhintaisten asuntojen pula näkyy suoraan asunnot­tomuuden kasvuna. Ongel­ma on erityisen vakava pää­kaupunkiseudulla ja suurten kaupunkien ympäristössä.

– Mua ottaa päähän, kun mua katsotaan kuin halpaa makkaraa, asunnoton Antti myöntää.

Väkevän elämän jäljet nä­kyvät vajaa nelikymppisessä Antissa. Nuhruisten vaattei­den lisäksi hänen vasemman kämmenselkänsä arpi näkyy selvästi. Se on vielä arka puu­kotuksen jäljiltä.

– On mua myös ammuttu ja hakattu. Viimeiseksi emäntä­ni (Nea) ex-mies. Puolustin naistani, niin kuin kuka ta­hansa tekisi, hän kertoo.

Kadulla Antti on asunut vii­meisten kuuden vuoden aika­na useasti.

– Välillä on ollut jotain kave­rien kämppiä käytössä, mutta suurimmaksi osaksi olen jou­tunut majoittumaan pesutu­vissa ja rappukäytävissä.

Kello kymmenen jälkeen

Antin mukaan taloyhtiön pesula on kodittomalle huo­noista vaihtoehdoista se pa­ras, varsinkin talvella.

– Parempi nahkean kostea ilma kuin 30 asteen pakka­nen, hän sanoo.

Antti kertoo, että tavallises­ti taloyhtiöiden sähköluk­ko sulkee pesulan oven kel­lo 22 jälkeen, jolloin tupa on lähes varmasti tyhjä – jollei joku muu kaveri ole sinne jo eksynyt.

– Viime talvena sain usein majoituttua yhden tutun “en­tisen kodittoman” taloyhtiön pesulassa. Hän jätti pesuhar­jan varren oven rakoon, jot­ta pääsin livahtamaan sisään yhdessä emäntäni kanssa, Antti kuvailee.

Kadulla on oma hierarkiansa

Haastattelun aikana Ant­ti kaivaa hupparinsa sisältä metallisen pampun, jota hän käyttää, jos tilanne sitä vaa­tii. Kadulla on oma hierar­kiansa. Ajoittain majapaikois­ta ja alkoholijuomista syntyy kiistaa. Antti kertoo olevansa vahvoilla.

– Helpompi täällä kadulla on pärjätä kuin linnassa. Mua kunnioitetaan, sillä mainee­ni tiedetään. Ruma elämä on ottanut paljon, mutta antanut mulle myös keinot selviytyä, hän luonnehti kymmennen vuoden mittaista vankila-ai­kaansa.

– Tällä hetkellä olen jok­seenkin ylpeä siitä, että olen pysynyt kuusi vuotta pois lin­nasta. Pelkään kuitenkin, että tilanne ei ole pysyvä. Jos en pian saa rahaa, joudun ra­hoittamaan elämääni taas pi­rikaupalla, hän sanoo vaka­vana.

Vankilakierre vei mukanaan

Vankilakierre imaisi Antin parikymppisenä. Sitä ennen Antti eli satakuntalaisess­sa pikkukaupungissa tavallis­ta nuoren elämää. Hän pelasi jääkiekkoa ja harrasti yleis­urheilua.

Antin mukaan jokin vaan meni pieleen ja kerta toisensa jälkeen “ryhdistäytymisestä” tuli hankalampaa. Ensimmäi­nen tuomio tuli tapon yrityk­sestä.

– Sen jälkeen urani on kul­kenut Jokelan, Riihimäen, Kakolanmäen, Sörnäisten ja Katajanokan läpi. Tuomiot ovat tulleet niin huumausai­neiden myynnistä kuin väki­valtaisista teoista, hän sanoo.

Kuun alku – rahat meni jo

Antti saa toimeentulotukea, josta pakollisten vähennys­ten jälkeen jää käteen 95 eu­roa koko kuukauden menoi­hin; ruokaan, puhelinlaskuun ja muihin tavallisiin arjen ku­luihin.

– 95 euroa riittää muutaman tunnin. Ensin maksan ve­lat kavereille ja loppurahalla ostan prepaid-aikaa puheli­meen, hän kertoo.
Rahattomana Antin päi­vät kuluvat huonosti. Työn­hakuun ei ole aikaa, sillä arki kuluu selviytymiseen. Ruo­kaa ei ole varaa ostaa, joten se täytyy varastaa.

– Juoksumokan eli ilmaisen pahvikahvin saa näppäräs­ti mukaan aamuruuhkaisel­ta kioskilta. Tietyissä ruoka­kaupoissa on keskipäivällä sopivasti porukkaa, joten lou­nastarpeetkin saa helposti mukaan. Usein kuitenkin os­tan jotain halpaa epäilyn häl­ventämiseksi, hän kertoo.

Haastateltujen nimet on muutettu. Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 13/2014 -lehdessä.