Helsinkiläinen Antti yöpyy tällä hetkellä helsinkiläisessä asunnottomille tarkoitetussa asuntolassa avovaimonsa Nean kanssa. Vielä kuukausi sitten he nukkuivat pesutuvassa.

Yhä useampi suomalainen on vailla vakinaista asuntoa. Kohtuuhintaisten asuntojen pula näkyy suoraan asunnot­tomuuden kasvuna. Ongel­ma on erityisen vakava pää­kaupunkiseudulla ja suurten kaupunkien ympäristössä.

– Mua ottaa päähän, kun mua katsotaan kuin halpaa makkaraa, asunnoton Antti myöntää.

Väkevän elämän jäljet nä­kyvät vajaa nelikymppisessä Antissa. Nuhruisten vaattei­den lisäksi hänen vasemman kämmenselkänsä arpi näkyy selvästi. Se on vielä arka puu­kotuksen jäljiltä.

– On mua myös ammuttu ja hakattu. Viimeiseksi emäntä­ni (Nea) ex-mies. Puolustin naistani, niin kuin kuka ta­hansa tekisi, hän kertoo.

Kadulla Antti on asunut vii­meisten kuuden vuoden aika­na useasti.

– Välillä on ollut jotain kave­rien kämppiä käytössä, mutta suurimmaksi osaksi olen jou­tunut majoittumaan pesutu­vissa ja rappukäytävissä.

Kello kymmenen jälkeen

Antin mukaan taloyhtiön pesula on kodittomalle huo­noista vaihtoehdoista se pa­ras, varsinkin talvella.

– Parempi nahkean kostea ilma kuin 30 asteen pakka­nen, hän sanoo.

Antti kertoo, että tavallises­ti taloyhtiöiden sähköluk­ko sulkee pesulan oven kel­lo 22 jälkeen, jolloin tupa on lähes varmasti tyhjä – jollei joku muu kaveri ole sinne jo eksynyt.

– Viime talvena sain usein majoituttua yhden tutun “en­tisen kodittoman” taloyhtiön pesulassa. Hän jätti pesuhar­jan varren oven rakoon, jot­ta pääsin livahtamaan sisään yhdessä emäntäni kanssa, Antti kuvailee.

Kadulla on oma hierarkiansa

Haastattelun aikana Ant­ti kaivaa hupparinsa sisältä metallisen pampun, jota hän käyttää, jos tilanne sitä vaa­tii. Kadulla on oma hierar­kiansa. Ajoittain majapaikois­ta ja alkoholijuomista syntyy kiistaa. Antti kertoo olevansa vahvoilla.

– Helpompi täällä kadulla on pärjätä kuin linnassa. Mua kunnioitetaan, sillä mainee­ni tiedetään. Ruma elämä on ottanut paljon, mutta antanut mulle myös keinot selviytyä, hän luonnehti kymmennen vuoden mittaista vankila-ai­kaansa.

– Tällä hetkellä olen jok­seenkin ylpeä siitä, että olen pysynyt kuusi vuotta pois lin­nasta. Pelkään kuitenkin, että tilanne ei ole pysyvä. Jos en pian saa rahaa, joudun ra­hoittamaan elämääni taas pi­rikaupalla, hän sanoo vaka­vana.

Vankilakierre vei mukanaan

Vankilakierre imaisi Antin parikymppisenä. Sitä ennen Antti eli satakuntalaisess­sa pikkukaupungissa tavallis­ta nuoren elämää. Hän pelasi jääkiekkoa ja harrasti yleis­urheilua.

Antin mukaan jokin vaan meni pieleen ja kerta toisensa jälkeen “ryhdistäytymisestä” tuli hankalampaa. Ensimmäi­nen tuomio tuli tapon yrityk­sestä.

– Sen jälkeen urani on kul­kenut Jokelan, Riihimäen, Kakolanmäen, Sörnäisten ja Katajanokan läpi. Tuomiot ovat tulleet niin huumausai­neiden myynnistä kuin väki­valtaisista teoista, hän sanoo.

Kuun alku – rahat meni jo

Antti saa toimeentulotukea, josta pakollisten vähennys­ten jälkeen jää käteen 95 eu­roa koko kuukauden menoi­hin; ruokaan, puhelinlaskuun ja muihin tavallisiin arjen ku­luihin.

– 95 euroa riittää muutaman tunnin. Ensin maksan ve­lat kavereille ja loppurahalla ostan prepaid-aikaa puheli­meen, hän kertoo.
Rahattomana Antin päi­vät kuluvat huonosti. Työn­hakuun ei ole aikaa, sillä arki kuluu selviytymiseen. Ruo­kaa ei ole varaa ostaa, joten se täytyy varastaa.

– Juoksumokan eli ilmaisen pahvikahvin saa näppäräs­ti mukaan aamuruuhkaisel­ta kioskilta. Tietyissä ruoka­kaupoissa on keskipäivällä sopivasti porukkaa, joten lou­nastarpeetkin saa helposti mukaan. Usein kuitenkin os­tan jotain halpaa epäilyn häl­ventämiseksi, hän kertoo.

Haastateltujen nimet on muutettu. Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 13/2014 -lehdessä.

HELI-MARIA WIIK