Heinäkuussa EU-parlamentin ympäristövaliokunta otti metsien ilmastovaikutuksiin äkkiväärän kannan, joka uhkaa tulla suomalaisille kalliiksi. Metsänhoidon ja puun käytön hiilipäästöjen laskenta ei ole aivan yksinkertaista. Tiedetoimittaja Marko Hamilo selittää, mistä on kyse.
Parlamentin ympäristövaliokunta teki äänestyspäätöksen, jossa Suomelle edullinen kanta hävisi äänin 38-29. Suomi voi tosin vielä saada oman kantansa läpi täysistunnossa.
Talonpoikaisjärjellä ajateltuna asian pitäisi olla hyvinkin yksinkertaista. Fossiilisten energianlähteiden polttaminen päästää ilmakehään ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia. Metsät taas kasvaessaan sitovat hiiltä pois ilmakehästä. Kun metsä hakataan, hiili pääsee jollain aikavälillä uudelleen ilmakehään.
Hiilivaraston vuotuista kasvua kutsutaan nieluksi. Suomessa nielu on metsänhoidon ansiosta ollut valtava. Vuonna 2015 Suomen kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat 55,7 miljoonaa tonnia, kun taas metsänhoidon nettonielu on vuosina 2008-2011 ollut keskimäärin 39,6 miljoonaa tonnia.
Vaikka Suomesta on luotu kuvaa kylmän ilmaston, korkean elintason ja pitkien etäisyyksien takia suuren hiilijalanjäljen maana, meillä olisi vain hieman päästöjä vähentämällä ja metsien nieluja vielä vähän kasvattamalla realistinen mahdollisuus olla nollapäästömaa. Joka tapauksessa metsämme jo nyt parhaimmillaan enemmän kuin puolittavat päästömme.
Päästöjen laskenta on politiikkaa, ei tiedettä
Päästöjen laskenta ei ole kuitenkaan aiemminkaan noudattanut talonpoikaisjärkeä. Senkin jälkeen, kun metsänhoidon nettonielulla on kompensoitu metsien hävitysten aiheuttamat päästöt, voisimme edelleen kattaa leijonanosan muista päästöistämme metsien nieluilla.
Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Kioton sopimuksessa nieluhyvitys on rajoitettu enintään 3,5 prosentin tasolle maan vuoden 1990 päästöistä. Se on vain murto-osa Suomen metsien hiilinielusta.
Kyse ei ole siis ainoastaan siitä, että nyt Euroopan Unionin parlamentin käsittelyssä oleva esitys on huono. Olemme jo vuosikaudet varastoineet kymmeniä miljoonia tonneja hiilidioksidia metsiimme joka vuosi ilman, että tätä palvelusta ilmastolle olisi huomioitu päästölaskennassa kuin aivan marginaalisesti.
Nyt vielä voimassa olevaan lasketatapaan ei sisälly minkäänlaista kannustinta hoitaa metsiä paremmin. Koska nielu on Suomessa hakkuumäärien vaihtelusta huolimatta aina paljon suurempi kuin korkein hyväksytty nieluhyvitys. Suomella ei ole ollut intressiä suurentaa nielua eli vuosittain metsiin varastoituvan hiilen määrää tai edes pitää sitä ennallaan.
Laskentamalli on siis kannustanut käyttämään metsiä surutta niin teollisuudessa kuin bioenergiaksi. Jos Suomelle muutenkin epäoikeudenmukaista nieluhyvityksen rajoitusta ei olisi, laskentamekanismi kannustaisi nielun kasvattamiseen.
Ainoa ilmaston kannalta positiivinen asia europarlamentin ympäristövaliokunnan nyt esittämässä uudessa mallissa olisi se, että metsänhoitoon syntyy kannuste ja vastaavasti hakkuille hinta. Samat kannustinmekanismit olisi kuitenkin saatu aikaan poistamalla nieluhyvityksen rajoite. Se olisi tietysti ollut lottovoitto Suomelle, joka on tähän asti ottanut hiiltä ilmakehästä metsiensä varastoihin ilman korvausta.
Ympäristövaliokunnan mallissa asetetaan metsiemme nielulle tietty vertailutaso, jota emme saa alittaa. Jos hakkuut ovat jonain vuonna tavallista suuremmat, Suomi joutuu ostamaan päästöoikeuksia.
Tässä ajattelutavassa Suomen metsät nähdään ikään kuin luonnollisena nieluna, jonka syntyyn suomalaisilla ei ole osaa eikä arpaa, eikä Suomea palkita sen olemassaolosta. Suomea rangaistaisiin kuitenkin siitä, jos nielu pienenee.
Suomen metsänielu on metsänhoidon ansiota
Tosiasiassa Suomen metsät ovat kokonaisuutena tarkasteltuna nielu siksi, että metsänhoidon ansiosta metsissä on enemmän puuta kuin koskaan aikaisemmin ja metsänhoidon takia kasvu myös jatkuu. Metsäpinta-ala vähenee Suomessa hieman, mutta jäljelle jääneiden metsien puusto kuutioissa mitaten kompensoi hyvin hävitetyn metsäpinta-alan.
Ympäristövaliokunta siis rankaisee Suomea siitä, että metsänhoito on kasvattanut metsiemme nielua. Sen sijaan, että saisimme hyvitystä niistä miljoonista tonneista hiilidioksidia, jotka olemme ennen ilmastosopimusta varastoineet metsiimme, saamme hyvästä metsänhoidosta rangaistuksen.
Samaan tapaan EU:n ilmastopolitiikka on kohdellut aiemminkin maita, jotka ovat huolehtineet ympäristöstään hyvin jo ennen sopimusta. Ranska ja Ruotsi vähensivät sähköntuotantonsa päästöjä huimasti 1970- ja 1980-luvuilla rakentamalla ydinvoimaa. Kun kaikkien maiden piti sitten vähentää päästöjä suhteessa vertailuvuoteen 1990, helpommalla pääsivät tietysti ne maat, jotka vuonna 1990 vielä käyttivät paljon hiiltä.
Jonkin vertailuvuoden nielun ottaminen nielujen referenssitasoksi on siis jo periaatteessa kyseenalaista, mutta erityisen epäedullista oli ympäristövaliokunnan heinäkuisessa ratkaisussa se, että metsien käyttöä verrataan tulevaisuudessa vuosien 2000‒2012 tasoon.
Näinä vuosina Suomi hakkasi metsiään suhteellisen vähän esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Ruotsi siis saa tulevaisuudessa hakata metsiään enemmän palkintona siitä, että se hakkasi metsiään ja päästi hiiltä ilmakehään jo aiemmin enemmän.
Mallioppilas Suomea on EU:n ilmastopolitiikassa viety aiemminkin kuin litran mittaa.
Helsingin Sanomat kertoo, miten Suomessa pillastuttiin myös vuosi sitten heinäkuussa, kun komissio teki esityksen siitä, kuinka paljon jäsenmaiden tulisi leikata päästökaupan ulkopuolisten kasvihuonekaasujen päästöjään vuosina 2021–2030.
Suomen päästötavoitteeksi tuli taakanjaossa 39 prosentin leikkaukset, mikä oli toiseksi korkein vaatimus koko EU:ssa. Keskimäärin jäsenmaiden tulisi leikata näitä päästöjä 30 prosentilla.