KOLUMNI | Puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoittaa siitä, miten kleptokraattinen kulttuuri syntyy, ja mitä vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan.
Sivistyssana kleptokratia (kreikan klepto- ”varas”, -kratia ”valta”) tarkoittaa poliittista järjestelmää, jossa vallanpitäjät käyttävät asemaansa julkisen kassan ryöväämiseen ja verorahojen kanavoimiseen omiin tai kavereiden taskuihin. Kleptokraattisessa järjestelmässä puolueiden väliset ideologiset erot ovat näennäisiä ja toissijaisia. Vallan väärinkäyttöä ja välistävetoa toki tapahtuu kaikissa yhteiskunnissa, mutta kleptokratiassa se on maan tapa. Kleptokratiassa media ja oikeuslaitos eivät valvo poliitikkojen kähmintää vaan ne on valjastettu suojelemaan sitä.
Muistan nuoruudestani erään juopon, joka ihmetteli käsitettä ”alkoholin väärinkäyttö”. Alkoholihan on tehty juotavaksi. Alkoholin väärinkäyttöä olisi vaikkapa se, että sitä kaadettaisiin korvaan. Vastaavalla tavalla kleptokraattisessa kulttuurissa julkisen vaurauden kuppaaminen henkilökohtaisille pankkitileille on odotuksenmukaista toimintaa: sitä vartenhan valtaan pyritään.
Kleptokraattinen kulttuuri on suurin yksittäinen syy maailman kurjuuteen. Se, että Kongon, Angolan, Nigerian ja Venezuelan kaltaiset satumaisen rikkaat maat ovat – presidentti Trumpin sanavalintaa käyttääkseni – persläpiä, ei johdu siirtomaamenneisyydestä eikä ilmastonmuutoksesta vaan siitä, että vallanpitäjillä ei ole velvollisuuden eikä häpeän tunnetta oman väestönsä edessä. Heidän ainoa kunniansa on oman lompakon paksuus ja nollien määrä sveitsiläisellä pankkitilillä.
Kleptokratia ja demokratia eivät sulje toisiaan pois. Demokratia (kreikan demo- ”kansa”) tarkoittaa kyllä ”kansanvaltaa”, mutta se ei tarkoita sitä, että kansalla olisi valta päättää asioistaan. Poikkeuksen muodostavat vain harvalukuiset suorat demokratiat kuten Sveitsi. Demokratia tarkoittaa ainoastaan sitä, että kansa saa päättää vaaleissa, kuka päättää asioista kansan puolesta seuraavan vaalikauden ajan. Vaalit eivät takaa laadukkaita, vastuullisia tai edes kansan enemmistön tahdon mukaisia päätöksiä. Ensinnäkään ihminen ei läheskään aina äänestä puoluetta tai poliitikkoa, jonka näkemykset vastaavat hänen omiaan. Puoluekanta on usein identiteettikysymys. Toiseksi poliitikot ovat usein epärehellisiä ja valehtelevat tekemisistään ja aikomuksistaan. Kolmanneksi: jos jaossa on paljon huonosti valvottua julkista rahaa, olosuhteet korruptoivat kaikki puolueet samanlaisiksi, jolloin on oikeastaan aivan sama, mitä kansalainen äänestää.
Kleptokraattinen kulttuuri syntyy, kun poliitikoilla ja virkamiehillä ei ole ihanteita, esimerkiksi isänmaallisuutta, ja kun media on laiska tai poliittisesti sitoutunut eikä toteuta tehtäväänsä vallan vahtikoirana. Julkinen keskustelu pyörii usein tunteita herättävissä mutta mittasuhteiltaan naurettavissa yksityiskohdissa kuten kansanedustajien taksimatkoissa tai kulukorvauksissa. Niillä ei ole mitään merkitystä kansalaisten elämän kannalta.
Se, mistä pitäisi puhua, on, että vallanpitäjät tekevät kansalaisten turvallisuuden ja julkisen talouden kannalta tuhoisaa politiikkaa lihottaakseen omaa lähipiiriään ja intressiryhmiään. Hyvä esimerkki on maahanmuutto. Vasemmisto saattaa kannattaa avoimia rajoja pelkkää tyhmyyttään, mutta oikeistolle kyse on rahasta. Maahanmuuttoon kipatut miljardit eivät katoa savuna ilmaan, vaan ne valuvat yksityisten vastaanotto-, kotouttamis-, kiinteistö- ja tulkkausfirmojen taseisiin ja osinkoihin. Kyse on kleptokratiasta, julkisen kassan systemaattisesta ja laajamittaisesta ryöstämisestä, humaanin savuverhon suojissa.
Samanlaiset intressit ohjaavat sote- ja hoivapalvelujen ulkoistamista ja yksityistämistä, tuulivoiman avokätistä tukemista ja monia muita ratkaisuja. Koreassa käärepaperissa lukee ”valinnanvapaus” tai ”ilmastonsuojelu”. Kukapa niitä haluaisi vastustaa?
Jussi Halla-aho
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 2/2019 -lehdessä.