Kolumni: Kaikki ovat sankareita, kunnes pitäisi tehdä sankarihommia

Vanha sanonta kertoo, että kaikki ovat sankareita, kunnes on aika tehdä sankaritekoja. Korona-aikoina jotkut varotoimenpiteistä piittamattomat tai muuten uhrituulelle heittäytyneet julistivat, että heidän ei tarvitse varoa, mutta heitä ei myöskään tarvitse hoitaa. Tuolloin presidentti Sauli Niinistö toppuutteli julkisesti näitä sankareita muistuttamalla, että kovassa paikassa monet heistä voivat muuttaa mieltään.

Leikatkaa muilta, ei minulta!

Suurin osa suomalaisista tietää jo, että maamme julkisen talouden tilanne on kestämätön. Meillä on sylissämme pitkään jatkunut nollakorkoveloilla eläminen niin valtion, kotitalouksien kuin yritysten tasolla, asuntokuplan puhkeaminen, korkeat korot, joustamaton valuuttakurssi, heikko kasvu ulkomailla ja idänkauppa, joka on loppunut kuin seinään. Kuulostaa ikävästi 90-luvun alulta, eikö? Tämän lisäksi joka suunnalla on kauppasotien ja perinteisten ammuskelusotien uhkaa. Nyt keskustelussa pyörivä 10 miljardin euron menoleikkaus- ja veronkorotustavoite pohjautuu oletuksiin, että mitään uusia ikävyyksiä ei tule. Jos katsoo vaikkapa Iranin sotaa, Hormuzin salmen kohtaloa, öljyn hinnan nousua ja EKP:n mahdollisesti harkitsemia koronnostoja, ei ole kirkossa kuulutettu, että ikävyyksiä ei tulisi. Ainahan niitä tulee. Niitä nykyään oikein tuotetaan valtiollisten tahojen toimesta.

Kyselytutkimuksissa enemmistö suomalaisista kertoo, että julkisen talouden tila ei ole kestävä. Enemmistö on sitä mieltä, että tasapainottamista tulee tehdä ensisijaisesti menoja leikkaamalla, sillä verot ovat jo valmiiksi korkealla.

Seitsemäsosa ”hyvinvoinnista” joutuu silppuriin

Valitettavasti kymmenen miljardin euron vuotuisia säästöjä ei ole mahdollista saavuttaa leikkaamalla kansanedustajien taksiseteleistä ja muista helposti hyväksyttävistä kohteista.

Kun 90 miljardin euron valtionbudjetista poistetaan sellaiset menot, joita ei käytännössä ole mahdollista leikata, kuten EU-jäsenmaksu, julkisen velan korot, viimesijainen perustoimeentulo, maanpuolustus ja niin edelleen, jäljelle jää summa, joka on lähempänä 75 miljardia euroa.

Tämä tarkoittaa, että eläkkeiden, sosiaali- ja terveyspalveluiden, koulutusten, yritystukien ja vastaavien menojen osalta on leikattava lähes seitsemäsosa. Ei siis ihme, että julkisen talouden sankarit hyytyvät ja kertovat, että ei minun eläkkeestäni, ei meidän lapsilisistä, olemme vuosikymmeniä maksaneet veroja ja nämä kuuluvat meille.

Todellisuus koittaa vasemmistolle viimeistään vaalien jälkeen

Tämä näkyy myös suomalaisten puolueiden kannatusluvuissa. SDP patsastelee ykkösenä 25 prosentin kannatuksellaan. Viimeksi puolue on vetänyt vastaavia lukuja tauluun ennen finanssikriisiä, yli 20 vuotta sitten. Samoin vasemmistoliitto ei ole vuosikymmeniin päässyt kuin yksittäisinä kuukausina yli 10 prosentin kannatuslukemiin, mutta nyt se huitelee Ylen kyselyssä 11 prosentin tasolla.

Kyllä, vasemmistolaisempi hallitus voisi korottaa veroja merkittävästi, mutta sopeutustavoiteluvut ovat niin valtavat, että pelkillä veronkorotuksilla ei urakasta voi selvitä. Tarvittavien veronkorotusten summa olisi niin valtava, että toteutuessaan niiden vaikutus yritysten ja kotitalouksien toimintaan olisi katastrofaalinen, jolloin valtio ei todennäköisesti edes tienaisi, vaan häviäisi.

Suomi muuttuu, mutta mihin suuntaan?

Jatkossa joudutaan tekemään vaikeita valintoja siitä, mitä etuuksia riisutaan ja mitä palveluita rajataan nykyistä pienemmälle joukolle. Tulevaisuuden Suomi ei tule olemaan samanlainen kuin se, missä me olemme kasvaneet ja mihin me olemme tottuneet.

On tarkasteleva olettamuksiamme siitä, mikä Suomen valtion tehtävä on ja mitkä ovat valtion velvollisuudet kansalaisiamme kohtaan. Ne ajat, jolloin joku sai syntyperänsä takia verovapauden, ovat menneen ajan feodalismia. On pyrittävä näkemään nykypäivän aateliset, jotka ovat pukeneet omat etuoikeutensa yleisen hyvän, humanismin, kansanterveyden tai sitten vaikkapa ihan vain tulevaisuuden kaapuun. Kaikki rikkaudeksi väitetty ei ole sitä, vaan köyhyyttä. Valot päälle!

1. Ilmastopolitiikka

Ilmastotoimista pakittaa jo puoli Eurooppaa, kuten aiemmin kirjoitin. Suomi ei voi käydä tässäkin asiassa omaa erillissotaansa. Suomen osuus maailman kasvihuonekaasupäästöistä on 0,1 prosenttia. Eli yksi tuhannesosa. Ja jos muut eivät pelaa enää samojen sääntöjen ja tavoitteiden mukaisesti, pitämällä kiinni vanhoista suunnitelmista, ammumme vain itseämme kilpailukyky- ja elintasojalkaan aikana, jolloin sellaiseen on hyvin vähän varaa. Monet ilmastotoimet ovat käytännössä joko verottamista valtiolle tai EU:lle tai valtiontukea joko suoraan rahallisesti tai verotukina. Mutta ne rahat ovat sitten pois kulutuksesta ja siten taloutta lamaavia, muutamia harvoja voittajia lukuun ottamatta.

2. Kansalaisuusperusteinen sosiaaliturva

Asumisperusteinen sosiaaliturva on ongelma, koska maailmanlaajuisesti melko avokätinen sosiaaliturvamme suosii juuri sellaista toimintaa ja houkuttelee juuri sellaisia maahanmuuttajia, joita me emme maahamme halua enempää kuin on välttämätöntä. Sairaita, työelämän ulkopuolella olevia kotiäitejä ja heikosti työllistyviä aikuisia. Maahanmuuttajataustaiset äänestävät kantasuomalaisia useammin SDP:tä, vasemmistoa ja vihreitä. Koska puolueet elävät kannatuksesta ja maahanmuuttajataustaisten osuus väestöstämme kasvaa koko ajan, on tärkeää ymmärtää, kenen asialla puolueet oikeasti ovat.

Jos aletaan keskustella humanitaarisen maahanmuuton rajoittamisesta, huuto on punavihreässä leirissä kovaa. Jos puolestaan esittää tulo- ja varallisuusrajoja työ- ja opiskeluperäisille muuttajille, huutoa kuuluu oikealtakin laidalta. Vasemman laidan poliittinen kunnianhimo tai elinkeinoelämän lyhytnäköinen etu eivät saa mennä maan edun edelle.

Jos kansalaisuuden saamisen ehtona pidetään suomalaisuuden ymmärtämistä ja kunnioittamista sekä jonkinlaista toimeentuloa ja nuhteettomuutta, niin kansalaisuusperusteinen sosiaaliturva kannustaa ihmisiä toimimaan oikein eikä maahamme hakeudu sellaisia ihmisiä, jotka eivät näitä ehtoja täytä.

3. Yleishyödyllisyys

Suomessa yleishyödyllisiksi ryhtyneet tahot ovat vapautettuja useista veroista. Niiden ei tarvitse maksaa arvonlisäveroa. Ne voivat sijoittaa varojaan ja saada osingot, korot ja myyntivoitot verottomasti. Jos ne harrastavat liiketoimintaa, tulos ei mene verolle. Samaan aikaan suuri osa näistä yleishyödyllisistä on sotkeutunut politiikkaan joko vaalirahoittajina tai viestimällä kovaan ääneen, miten juuri heidän työnsä edistää maailmanrauhaa, naisten oikeuksia, lasten aseman parantamista ja liikunnan lisäämistä. Lisää valtion rahaa tarvitaan avustuksina, eikä veroetuuksiin saa koskea.

Ovatko asiat kohdallaan, jos ruotsinkieliset säätiöt maksavat neljänneksen suomalaisesta vaalirahasta? Onko reilua, jos rehelliset yksityiset yrittäjät ajetaan ulos markkinoilta valtion yleishyödyllisille myöntämillä korkotukilainoilla, avustuksilla ja verovapauksilla? Onko normaalia, että joka toisella puolueella on joku ay- tai asuntosäätiökupru? Joka hyväntekeväisyysjärjestöllä hallituspaikkoja ymmärtäväisille kansanedustajille, jotka tarjoavat kokouspalkkioita ja näkyvyyttä, jota poliitikot kipeästi tarvitsevat?

Kokonaissumma menee lähelle kymmentä miljardia euroa, mutta pienilläkin rajauksilla, esimerkiksi suurimpien säätiöiden maltillisilla sijoitusveroilla ja liiketoiminnan verollistamisella, päästäisiin nopeasti miljardiluokkaan.

4. Verokohtelun muut poikkeukset

Suomessa jotkut toimialat on vapautettu arvonlisäverosta kokonaan ja toisilla toimialoilla on alennetut verokannat. Keskustelussa usein unohtuu, että alennettu verokantakin on yritystuki. Vaikka valtion budjettikirjassa se ei näy määrärahojen puolella sarakkeessa yritystuki, kyse on kuitenkin valtiontalouden näkökulmasta samasta asiasta, kun verottaja viekin rahaa pienemmällä prosentilla.

Alennettuja alv-kantoja on muun muassa ravintola- ja ateriapalveluissa, joukkoviestinnässä ja kulttuurialalla. Kokonaan alv-vapaita ovat muiden muassa terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, koulutus sekä rahoitus- ja vakuutuspalvelut.

5. Kehitysyhteistyö

Kehitysyhteistyön tehokkuus on vuosikymmenien saatossa paljastunut vähäiseksi. Kehitys ei oikein kaivoon kannetulla vedellä kehity. Suomen kehitysyhteistyön painopisteeksi on noussut Ukraina, joka on tukensa ansainnut. Suomessa ei perinteisesti katsota hyvällä Venäjän imperialismia, eikä useimmista meistä ole kääntämään katsetta, kun jotain maata ja sen kansaa lähdetään systemaattisesti tuhoamaan.

Kehitysyhteistyö on aiemmin ollut pehmeän korruption, eli työpaikkojen, ja kovan korruption, eli kickbackkien ja vienninedistämisen, väline. Kehitysavulla on ostettu vaikutusvaltaa ja muokattu kohdemaan julkisten hankintojen valintaprosessia suotuisammaksi suurelle lahjoittajamaalle. Suomi on pieni maa, eikä meillä ole maailmanvalloitussuunnitelmia. Emme tarvitse sotilastukikohtia Lähi-idässä. Kehitysyhteistyötä voidaan muuttaa katastrofiavun painottamisen suuntaan ja liiketoiminnan työkaluksi, jopa osaksi elinkeinopolitiikkaa. Meidän on kysyttävä, mitä me hyödymme tästä, miksi näin tehdään ja kuka tästä hyötyy.

Samat säännöt kaikille, ja vain tarpeeseen

Jos Suomi noudattaisi ”samat säännöt kaikille” -periaatetta, yleishyödyllisyyden ja verohelpotusten asemaa pohdittaisiin ennakkoluulottomasti. Me ehkä näkisimme selvemmin, että monet hyvinä pitämämme asiat ovat käytännössä yritystukia, ja laskisimme, ovatko ne oikeasti säilyttämisen arvoisia. Me ehkä omaksuisimme enemmän muiden maiden tapoja esimerkiksi ilmastotoimissa ja maahanmuutossa. Muu olisi outoa erilaisuutta, josta seuraisi vain ongelmia ja kustannuksia.

Jos Suomi noudattaisi ”vain tarpeeseen”-periaatetta, maksuttoman kirjastokortin saisivat lapset ja vähävaraiset. Euroopan vauraimpiin kuuluvassa Hollannissa kirjastokortilla on kuukausihinta ja kirjalainoista maksetaan pieni maksu. Poliklinikkakäynnistä maksaisivat nykyistä enemmän ne, joilla on varaa, mutta ne, joilla ei ole varaa, maksaisivat vain vähän, kuten tähänkin asti.