Lasten ja nuorten hyvinvointipolitiikan aika

Monissa suomalaisissa perheissä lapset ja nuoret joutuvat elämään monenasteisen puutteen keskellä. Lapsiperheköyhyydessä ei voida puhua vain taloudellisesta puutteesta, vaan perheissä tarvitaan monentasoista tukea joilla ehkäistä pahoinvointia ja lasten syrjäytymistä. Sosiaalialan ammattilaiset ovat pyrkineet jo vuosia tuomaan esiin sitä hätää, jota yhä useammassa lapsiperheessä koetaan – poliittinen tahto sen sijaan on ollut leikata vuosi vuodelta lapsiperheiden hyvinvoinnista pois. Samaan aikaan esimerkiksi lastensuojeluun on kuitenkin lisätty velvoitteita pohtimatta sen kummemmin millä nämä kyetään huolehtimaan.

Poliittiset päätökset viime kädessä ohjaavat niitä resursseja, joilla ennaltaehkäistään perheiden ongelmia ja pienennetään riskiä lasten ja nuorten syrjäytymiseen. On sanomattakin selvää, että näistä päätöksistä vastuu ei kuulu niille arjen ammattilaisille, jotka kohtaavat nämä perheiden vaikeudet jokapäiväisessä työssään. Politiikka on aina arvovalintoja. Pitkään vallinnut arvovalinta on ollut leikata kovalla kädellä niiltä, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa yhteiskunnassa eli lapsilta ja nuorilta.

Ministeri Risikko on jo vuonna 2008 Helsingin Sanomien haastattelussa todennut, että lapsiperheiden tukipalvelut on ajettu alas. Hän on myös kertonut tietävänsä kuntia, joissa ei ole varaa avohuollon tukitoimiin, mutta huostaanottoihin on. Edelleen samaisessa haastattelussa hän toteaa, että lailla voidaan vaikuttaa siihen että perheet saavat peruspalveluja ja huostaanotot vähenevät. Ongelma on siis jo edellisen hallituksen aikana tiedostettu – siitä huolimatta niin lapsiperheiden kuin lastensuojelun tilannetta on vain pahennettu.

Tällä hetkellä arvioidaan, että noin 50 000 nuorta on jo syrjäytynyt tai syrjäytymässä yhteiskunnasta. Nuorten työkyvyttömyyseläkeläisten määrä kasvaa vuosi vuodelta, joka ikinen päivä arvioiden mukaan viisi nuorta jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Huostaanotot ja kodin ulkopuoliset sijoitukset ovat jatkaneet vuosi vuodelta kasvuaan niin, että meillä on liki parikymmentä tuhatta lasta ja nuorta sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Viimesijaisesta toimenpiteestä on tullut aivan liian monessa tapauksessa ensisijainen toimenpide.

On täysin käsittämätöntä, että kunnissa on ajauduttu tai jouduttu tilanteeseen, jossa huostaanotot ja sijoitukset on katsottu edullisemmiksi ratkaisuiksi kuntatalouden kannalta. Kuinka paljon tällaisella toiminnalla säästetään ja kuka tällaista toimintaa voi pitää vastuullisena puhumattakaan inhimillisyydestä? Peiliin katsomisen paikka on nyt niin edellisten kuin nykyistenkin hallituspuolueiden edustajilla, mutta myös kuntapäättäjillä sen sijaan, että sosiaalialan ammattilaisista pyritään yksin tekemään syntipukkeja lapsiperheiden ja lastensuojelun ongelmiin.

Virhearviointeja tapahtuu myös sosiaalityössä, ja niistä myös sosiaalialan ammattilaisten on kannettava vastuunsa merkittävääkin julkista valtaa käyttävinä viranomaisina. Oleellista on huolehtia, että julkista valtaa käyttävillä on riittävä koulutus ja sosiaalityössä on tulevaisuudessa ns. lain mukaisen pätevyyden omaavia ammattilaisia. Vallankäyttö vaatii aina myös kykyä vastuunkantoon, ja ymmärrystä mitä seurauksia päätöksillä on myös inhimillisesti mitaten. Tähän tarpeeseen on vastattava riittävillä koulutuksen resursseilla.

Lasten, nuorten ja lapsiperheiden kohdalla on nyt vihdoin ryhdyttävä tekemään aitoa hyvinvointipolitiikkaa. Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma on oltava kunnissa asianmukaisesti laadittu, ja siihen on varattava myös riittävät resurssit sekä valvottava sen toteutumista asianmukaisesti. Lapset, nuoret ja lapsiperheet eivät voi olla kohderyhmä, jossa toimintaa määrittelevät tuloksellisuus, taloudellisuus ja tehokkuus.

Tulevilla kuntapäättäjillä onkin tulevaisuudessa suuri vastuu siitä, miten, mihin ja kenelle yhä vähenevät resurssit kunnissa kohdennetaan. Hallituspuolueilla on vastuu huolehtia siitä, että lastensuojelussa ja kunnissa on riittävästi resursseja tehdä työtä lasten, nuorten ja lapsiperheiden parhaaksi kestävällä tavalla. Paras olisi kun lastensuojelun rahoituksessa palattaisiin korvamerkittyihin valtionapuihin.

Lastensuojelussa ja perhetyössä painopiste on vihdoin välttämätöntä siirtää ennaltaehkäisevän työn puolelle. Varhainen puuttuminen ongelmiin on ainoa tapa, jolla saavutetaan inhimillisesti ja taloudellisesti kestäviä, pitkäjänteisiä ratkaisuja. Kuntia, jotka huolehtivat tämän toteutumisesta tulisikin tukea ja palkita – ei niin, että kuntia tuetaan lasten sijoittamisessa kodin ulkopuolelle.

Hanna Mäntylä

Kansanedustaja, perussuomalaisten 1. varapuheenjohtaja