Mattila: Jukola, Toukola, Impivaara

Aivan aluksi – tuomitsen kaiken väkivallan niin politiikassa kuin muuallakin maailmassa.

Uskon, että SUPO tutkii ja tarkkailee ääriliikkeiden radikalisoitumista/väkivaltaistumista. Se on oikea taho. Poliittisilla toimijoilla asia lipsuu helposti puskista huuteluksi ja ohiviestinnäksi.

Kasvavaa sukupolvea on ohjattava rauhan rakentamiseen ja rakastamiseen. Siksi tervehdin ilolla OKM:n suunnitelmaa lisätä opettajien valtuuksia ja mahdollisuuksia kurinpitoon. Tarvitaan koulurauhaa, mutta ennen kaikkea mielenrauhaa. Mistäs vielä saataisiin koteihin pakolliseksi esimerkiksi suvaitsevaisuuskasvatus. Koulurauhakin lähtee kotoa, samoin kuin se toinen puoli – koulukiusaaminen.

Ja silti uskallan näitten –ismien radikalisoitumisesta huolimatta väittää, että suurin osa poliittisista nujakoinneistamme tänään on lähinnä kylätappelua. Niin juuri, jopa puukon kera tapahtuvaa, henkilökohtaiseksikin leimahtanutta vihaa. Suomi on niin pieni maa, että tunnemme toisemme kohtalaisen pian, emmekä silti tarpeeksi.

Mutta yhtä kaikki – väkivaltaa – kylätappeluita tai ismien väkivaltaistumista ei tule hyväksyä. Luotan siis SUPOon.

Olivia-lehden toimittaja pohdiskeli, ”ettei joku ehkä antaisi lastensa leikkiä persujen lasten kanssa”. Lapsuuteni 1960/70 –lukujen taitteessa maalla pohjoisessa elettiin kaksipuoluejärjestelmässä Kesk/SKDL, jossa vanhoilliskeskustalainen perheenpää varoitteli lapsiaan leikkimästä ”kommunistien lasten kanssa”. En ymmärtänyt sitä silloin. Kuten en sitäkään, että vuonna 2010 Muhoksen kunnanvaltuustossa Suomen Keskustan valtuustoryhmän puheenjohtaja uhosi, ettei ”äänestä kommunistien esitysten puolesta”.

Ei suvaitsemattomuuden kukoistamista niin vain torpata, töitä siihen täytyy tehdä. Enkä todellakaan tahdo tuolla esimerkillä sanoa sitä, että Suomen Keskusta on suvaitsemattomuuden kotipesä, eikä se sitä olekaan. Kerroinpahan nyt vain esimerkin elävästä elämästä. Veikkaisin silti, ettei Suomen Keskusta ”anna anteeksi jytkyä” ja nimenomaan se ei anna sitä anteeksi meille julkiperussuomalaisille, vaikka kansa se oli, joka äänesti.

Mutta se on vain politiikkaa. Joskus – tolppana kommunistit, sitten persut.

Palatakseni vielä koulumaailmaan ja kasvatukseen! Muistellaanpa hetki niitä ihmisiä ja opettajia, jotka ovat vaikuttaneet positiivisesti ja tsemppaavasti, jopa suorastaan työntäneet meitä eteenpäin urallamme. On toki varmaan koulutunteja, jotka ovat tappaneet kaiken innostuksen, vissiinkin hiihdosta kuulee eniten tällaista.

Muttapa mutta. Muistelen lämmöllä montaa ihmistä, mutta opettajista erityisesti mieleeni on jäänyt lukioaikainen matematiikan opettajani. Kuka Sinulle on jäänyt? Voisimmeko olla samanlaisina positiivisina esimerkkeinä kasvavalle sukupolvelle?