Kulttuurisota saa entistä erikoisempia muotoja. Heinäkuussa Twitterissä levisi humoristinen meemi, joka väitti ”2+2=4” edustavan valkoisuutta, joka sivuuttaa muut kulttuurit. Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet väittämää pelkkänä satiirina. Jopa korkeasti koulutetut ja arvovaltaiset mediavaikuttajat saattoivat nähdä väittämän vakavasti otettavana tiedostavana oivalluksena, että lapsuudesta tuttu ynnälasku edustaakin valkoista ylivaltaa.
Matemaattis-luonnontieteellistä ajattelua, nk. ”kovaa tiedettä” on ollut tapana pitää poliittisesti neutraalina ja jopa immuunina ideologioille. Vielä poliittisen polarisaationkin aikana saattaisi olettaa, että politiikan eri laidoilla voidaan olla ainakin siitä samaa mieltä, että 1+1=2, ja 2+2=4. Tuore tapaus kuitenkin osoittaa, ettei edes matematiikka ole enää suojassa kulttuurisodalta.
Heinäkuussa Twitterissä levisi humoristinen meemi, joka väitti matemaattisen lauseen 2+2=4 edustavan valkoista, länsimaista matematiikkaa, joka “marginalisoi muut mahdolliset arvot”. Satiirin takana oli James Lindsay, joka tunnetaan yhtenä kolmesta sukupuolentutkimuksia parodioineista valeartikkelien kirjoittajista (Lue Suomen Uutisten juttu kyseisestä tapauksesta).
New York Timesin toimittaja Nicole Hannah Jones, joka tunnetaan lehden kiistanalaisen identiteettipoliittisen “Projekti 1619” -hankkeen luojana, otti vitsin tosissaan ja jakoi sen Twitterissä saatteella:
“Arabialaisten numerojen käyttäminen valkoisen länsimaisen ylivallan perustelemiseksi on niin hemmetin klassikko.”
Tähän reagoi tohtoriopiskelija, opettaja ja itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden muutosagentiksi kutsuva Brittany Marshall:
“Ei. Idea, että 2 + 2 olisi 4 riippuu kulttuurista, ja länsimaisen imperialismin/kolonialismin takia pidämme sitä ainoana oikeana tapana ajatella.”
Marshall sai palauteryöpyn, josta osa oli asiatonta ja vihamielistä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivisti ja kouluttaja Laurie Rubel, joka on erikoistunut “kriittisen matematiikan koulutukseen”, asettui puolustamaan Marshallia.
Kiista siitä, voiko 2+2 olla jotain muuta kuin 4 ei kuitenkaan keskittynyt lukuteoriaan ja logiikkaan, vaan identiteetti-, ja kulttuuripohjaiseen syyllistämiseen sekä keskustelijoiden motiivien epäilyyn. Rubel syytti palauteryöpystä ”valkoisia jätkiä” ja ”patriarkaattia”:
”Näyttää siltä, että nopein tapa saada valkoiset jätkät puolustamaan aggressiivisesti heidän valkoisuuttaan on joko kyseenalaistaa heidän aseensa tai heidän matematiikkaansa.”
”Kun nainen osoittaa, että on muitakin tapoja ajatella kuin 2+2=4 ja löytää uudenlaisia ratkaisuja ratkaisemattomiin ongelmiin, näyttää kuin patriarkaatti hälyttäisi, ja sitten joukot rynnivät puolustukseen tai jopa hyökkäykseen”
Keskustelu paisui. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajat ilmaisivat epäilevänsä perinteisen matemaattisen logiikan puolustamisen taustalla olevan suvaitsemattomia asenteita. Kanadalainen tutkija Katja Thieme vihjasi perinteistä matemaattis-luonnontieteellistä ajattelua puolustaneella Lindsaylla olevan mahdollisia rasistisia motiiveja. Epidemiologi Ellie Murray luonnehti Lindsayn profiilia ”äärioikeistolaiseksi” ja rasismin lietsojaksi (kutsumatta häntä suoraan nimeltä).
Lindsay vastasi, että Murray toimii Bostonin yliopistossa apulaisprofessorina sekä American Journal of Epidemiology -tiedejournaalin toimituksessa. Hän peräänkuulutti, että tällaisina aikoina olisi tärkeää voida luottaa terveysviranomaisten ja alan asiantuntijoiden osaamiseen ja siihen, etteivät he ole ideologisesti korruptoituneita.
Stanfordin yliopiston matemaatikko ja tiedejournalisti Keith Devlin kommentoi suurempaa matemaattista keskustelua. Hänen provosoiva otsikkonsa oli: ”Tietenkin 2+2=4 on kulttuurista kiinni”. Moni piti tätä vahvistuksena identiteettipoliittiselle näkökulmalle, mutta hieman ennenaikaisesti. Otsikko jatkui: ”Se ei kuitenkaan tarkoita, että summa voisi olla mitä tahansa muuta.”
Devlinille ”kulttuuri” tarkoitti hänen omien sanojensa mukaan sitä, että matematiikka on ihmisen luoma järjestelmä universaaleille periaatteille. Hänen mukaansa 2+2=4 on ollut usein malliesimerkki objektiivisesta totuudesta niissä kulttuureissa, joissa osataan laskea neljään asti. Devlinin sanoin tämä kattaa ”melko lailla kaikki kulttuurit nykyaikana”.
