Britannia toteutti aiemmin Tanskan lailla monikulttuurista maahanmuuttopolitiikkaa. Niukasti integraatiota ja sylin täydeltä kunnioitusta vähemmistökulttuureja kohtaan. Britanniassa se johti myös grooming-skandaaliin, joka oli osittain seurausta siitä, että poliisi oli liian varovainen puuttumaan maahanmuuttajataustaisten tekemiin rikoksiin.
Teoriassa Britanniakin on siirtynyt pois monikulttuurisuuden politiikasta. Maa on esimerkiksi ottanut käyttöön kielitestin viisumin saamiseksi ja kulttuuritestin kansalaisuuden saamista varten.
Useimmat integraatioaloitteet ovat tosin johtaneet varsin niukkoihin tuloksiin, kuten Dame Sara Khanin viimevuotinen raportti yhteiskunnallisesta koheesiosta ja ekstremismistä linjasi.
Keir Starmerin työväenpuolueen hallitus aikoo joka tapauksessa ottaa oppia Tanskasta ja se julkisti viime viikolla suunnitelman, joka avoimesti lainaa Tanskan mallin elementtejä hallitsemattoman maahanmuuton taklaamiseksi.
Vetovoimasta työntövoimaan
Tanska on kokeillut useita keinoja, joita Britannia nyt haluaa jäljitellä. Osa juuttien toimista on ollut lähinnä symbolisia, kuten uhkaus takavarikoida turvapaikanhakijoiden korut ja arvoesineet heidän kulujensa kattamiseksi.
Pysyvien oleskelulupien saaminen on myös tehty hitaammaksi ja määräaikaiseksi. Lisäksi osa hakijoista majoitetaan olosuhteisiin, joiden toivotaan lannistavan heidän intoaan jäädä maahan.
Näin on Avnstrupin palautuskeskuksessa, entisessä parantolassa, joka sijaitsee maaseudulla noin tunnin päässä Kööpenhaminasta. Sinne lähetetään osa turvapaikanhakijoista. Sekä hakemusta odottavia että heitä, joiden hakemus on hylätty, mutta joita ei voida palauttaa kotimaahansa.
Maahanmuuttokriittisyys menestyksen takana
Tanskan pääministeri Mette Frederiksen on ehkä Euroopan suosituin poliitikko ja ylivertainen omassa maassaan. Eikä maahanmuuttokriittisten puolueiden suosio tavoittele maassa taivaita.
Molemmat seikat selitetään laajasti maan maahanmuuttopolitiikalla, joka on hyvin tiukkalinjaista ottaen huomioon, että kyseessä on demaripoliitikko ja sosialidemokraattinen hallitus.
Tanskan maahanmuuttopolitiikan kovassa ytimessä on halu hävittää ”rinnakkaisyhteiskunnat”. Jos tietyllä alueella tai lähiössä tehtaillaan epätavallisen paljon rikoksia ja siellä on keskimääräistä enemmän köyhyyttä sekä työttömyyttä, niin hallitus ottaa ohjat. Rikoksista tuomitaan ankarampia rangaistuksia, kokokonaisia taloja puretaan ja asukkaat siirretään tarvittaessa muualle.
Tanskalla on näyttöä tuloksista
Tanskan linjalla on näyttöä tuloksista, sillä vielä vuonna 2018 syrjäytyneiksi määriteltyjä alueita oli maassa 29 ja viime vuonna enää kahdeksan. Kontrasti vaikkapa Ruotsiin on kova, sillä siellä ongelmalähiöitä on edelleen kuutisen kymmentä ja asukkaita niissä on puolisen miljoonaa.
Tanskan malli näyttää siis toimivan. Maa vältti monia niitä maahanmuuttoon liittyviä paineita, joita esimerkiksi Saksa, Ruotsi ja Belgia ovat kokeneet. Vuonna 2015 noin 21 000 ihmistä haki turvapaikkaa Tanskasta – viime vuonna heitä oli vain reilut 2 000.
Luvut ovat laskeneet koko Euroopassa, joten Tanskan mallin tarkkaa vaikutusta on vaikea arvioida. Silti nykyään Tanska on EU-maiden joukossa häntäpäässä turvapaikkahakemusten määrässä.
Kohti maksajien vähemmistöä
Poliittisesti ”Tanskan malli” malli näytti aluksi hyödyttävän sosiaalidemokraatteja. Muualla Euroopassa oikeistopopulistiset puolueet nousivat, mutta Frederiksen pysyi vallassa.
Viime viikon kuntavaalit kuitenkin herättivät Tanskassa kysymyksiä siitä, jatkuuko sama linja ensi vuoden parlamenttivaaleissa.
Sosiaalidemokraatit menestyivät huonosti ja menettivät vallan Kööpenhaminassa ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen. Äänestäjät siirtyivät vasemmalle. Vaikka paikalliset kysymykset, kuten pysäköinti ja asumiskustannukset painoivat, hallituksen kielteinen tapa puhua maahanmuutosta oli selvästi monien mielessä ja se avaa aivan uudenlaisia tulevaisuuden näkymiä.
Jos maahanmuuttajat ja vasemmisto yhdistävät poliittisen voimansa ja saavat mukaansa vielä vihreät, poliittinen kartta piirretään Tanskassa ja monessa Euroopan maassa uusiksi.
Ehkä jonakin päivänä lähivuosina, keskiluokan kutistumisen myötä demokratia tarjoittaa sitä, että vahvasti tukiriippuvainen enemmistö päättää, mitä nettomaksajien rahoilla tehdään.
