Kielinero. Muistihirviö. Noilla sanoilla nuorta Matiasta joskus muinoin helliteltiin. Äidinkieli sujui mainiosti, englanti sujui vielä mainiommin. Paria muutakin kieltä kokeilin, ihan vain kielten opettelemisen ilosta. Mutta se ruotsi. Se kertakaikkisen kamala pakkoruotsi.
Vuoden 1992 yo-kirjoituksissa lukiossani kirjoitettiin kehnotasoisia ruotsin aineita. Minun oli niistä toiseksi kurjin. En syytä arvostelijoita väärästä tuomiosta, sillä niin kertakaikkisen kamalaa soopaa tekstini oli. Säälin edelleen opettajaani, jonka oli viran puolesta yritettävä saada selvää siitä, mitä pumaskassa yritettiin kertoa. Sekä yo-sensoria myös, joka lienee omassa nuoruudessaan asettanut itselleen ylevämpiä uratavoitteita kuin moisessa moskassa kahlaamisen. Noh, molemmat saivat sentään urakastaan palkkioksi selviä seteleitä.
Mikä oli mennyt vikaan? Olin opetellut ruotsin kieltä monta vuotta. Arkijärjen mukaan minun olisi pitänyt saada kielitaito, jota olisin voinut hyödyntää sosiaalisissa tilanteissa ja työpaikoilla. Opinto-oppaat erikseen lupailivat ruotsin hyödyttävän pohjoismaisessa yhteistyössä. Korkeakoulussa läpäisin vielä ruotsin virkamieskokeen. Yhteiskunnan piti saada minusta kielellisesti ketterä kansalainen, jolla on vähintäänkin kielitaitolain mukainen tyydyttävä ruotsin kielen taito ja valmius toimia virkatehtävissä myös toisella kotimaisella.
Toisin kävi.
Sitä ruotsia, jonka minä kouluaikana opin, ei yksinkertaisesti voi hyödyntää julkisissa palvelutehtävissä. Kielitaitoni riittää sanomaan: ”jag vill ha caffe”, mutta en voisi yleistä turvallisuutta vaarantamatta osallistua ruotsinkielellä operoituun rakennushankkeeseen.
Ehkä syy oli käytännön harjoituksen puutteessa. Kukaan ei ole tosissaan yrittänyt kommunikoida minulle ruotsiksi. Edes Ruotsissa. Toki joskus itse yritin, mutta kun keskustelun toinen osapuoli kuuli minun tulkitsevan jaloa äidinkieltään rujolla jag heter –tankkauksella, hän vaihtoi keskustelun kesken virkkeen englanniksi. Näin tapahtui usein. En syytä heitäkään.
Harva niistä, joille ruotsireppu on pakotettuna selkään isketty, on taakastaan riittävästi hyötynyt. Jotkut ovat, tietenkin, mutta fakta kuitenkin on se, että Ruotsissa pärjää loistavasti myös englannin kielellä. Kuten Norjassa, Tanskassa ja Islannissakin. Taannoisen eurobarometrin mukaan englannin kielellä tavoittaa 38 prosenttia kaikista EU-kansalaisista. Ranskan tai saksan kielellä tavoittaisi 14 prosenttia. Maailmanlaajuisesti noilla kolmella kielellä saisi yhteyden miljardeihin ihmisiin. Ja me täällä tankkaamme ruotsia, kahdeksan miljoonan ihmisen kieltä.
+ + +
Kun kantaväestö puhuu pakkoruotsista, ovat hyötyjät harvassa. Eräs onnenpekoista on keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen. Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland –niminen kaksikielisyyttä tukeva säätiö rahoitti Laanisen kunnallisvaalikampanjaa vuonna 2012 kahdella tuhannella eurolla. Ja samalla summalla kannustettiin myös kokoomuksen Henna Virkkusta. Menneistä vai tulevista teoista?
Perussuomalaisen verkkolehti uutisoi 28.7 keskustan sisältä kantautuneista äänistä, joiden mukaan puolue olisi puuhaamassa vaaliliittoa yhdessä RKP:n kanssa. Keskustan ruotsinkielisen piirin puheenjohtaja Peter Albäck: ”Pari kuukautta sitten sain ensimmäisen kerran kuulla Laanisen tehneen lehmänkauppoja RKP:n kanssa. Aivan selvästi RKP on tässä tarjoamassa keskustalle rahaa, jotta saavat paikan Brysselistä.”
Keskustan puoluehallitus tyrmäsi vaaliliiton, mutta asetelma paljasti tulevista eurovaaleista mielenkiintoisia näkymiä. Ensinnäkin, RKP on suuressa vaarassa menettää ainoan paikkansa. Carl Haglund valittiin 2009 euroedustajaksi pienimmällä vertausluvulla. RKP tarvitsisi liittolaisen, ja luonnollisin valinta olisi ollut alituisessa rahapulassa sinnittelevä keskusta. Toiseksi, RKP:n on pakko hakeutua keskustan suosioon, koska eurovaaliedustajan putoamisen ohella sen ikiaikainen hallituspaikka on perussuomalaisten menestyksen takia vaarassa.
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 11/2013 -lehdessä.
Matias Turkkila