Sateinen aamu Helsingissä. Kaupungintalolle on kerääntynyt satakunta ihmistä kuulemaan kansainvälisen Open Society Foundations -tutkimusryhmän analyysia siitä, mikä on somalien tilanne tässä kaupungissa.
Läpeensä velkaantuneen Helsingin kaupunginjohtaja, kokoomuslainen Jussi Pajunen avaa tilaisuuden. Puheesta puskevat läpi termit ”moninaisuus”, ”tiivis yhteys” ja ”muiden maiden tekemien virheiden välttäminen”. Pajusen puheen perusteella voisi luulla, että kotoutuminen sujuisi valtakunnan pääkaupungissa mallikkaasti, ja että tulevaisuus olisi mennyttä parempi.
Mutta somaliyhteisön asiat eivät ole hyvin. Kädessäni oleva raportti puhuu rujoa kieltään siitä, mihin tilanteeseen kaupungin yhteisö on ajautunut. Tutkimusryhmän esiin nostamat koulutusta ja työllisyyttä kuvaavat tilastotiedot ovat rajuja:
Työikäisistä somalinaisista on töissä 13 prosenttia – siis joka kahdeksas. Miesten luku on hieman parempi, mutta silti: vain joka neljäs työikäisistä käy töissä. Yrittäjiksi on työikäisistä miehistä ryhtynyt prosentin puolikas. Naisista pyöreä nolla.
Tutkimuksen ehkä kaikkein hätkähdyttävin kohta löytyi koulutusta käsittelevästä osasta: Helsingin alueen yliopistoissa ei tutkimuksen mukaan opiskele ainoatakaan somalia.
Ensimmäiset somalit rantautuivat Suomeen yli 20 vuotta sitten. Miksi tilanne on yhä näin kehno? Ja mitä sille voidaan tehdä?
Kotoutumista on tutkittu paljon. Sen pääperiaatteista ollaan varsin yksimielisiä – kielitaito ja työ nopeuttavat kotoutumista. Ja niiden puute vastaavasti hidastaa sitä.
Kielikoulutuksen lisääminen vaatisi rahaa, mutta valtiolla ja kunnilla on niin valtavat säästöpaineet, että uusia menoja on turha esittää. Ja huonossa suhdanteessa työmarkkinatkaan eivät vedä.
Ratkaisuksi tarjotaan usein sitä, että kaupungin tulisi työllistää pakolaistaustaisia ihmisiä enemmän. Sekä vielä järeämpänä toimena sitä, että työpaikkoja pitäisi kiintiöidä etnisin perustein. Voidaanko näin toimia?
Harva olisi valmis palauttamaan Kevan väistynyttä toimitusjohtajaa Merja Ailusta takaisin työhönsä, johon hänet oli alun perin nostettu keskustan poliittisen läänityksen ansiosta, ohi pätevämpien hakijoiden. Poliittinen läänitys ei ollut kestävä syy palkkauspäätöksiin – ja aivan yhtä heikko syy olisi etnisin perustein tehty läänitys. Työpaikkojen jakaminen toissijaisin perustein on yksiselitteisesti väärin.
Osf-ryhmän raportti kertoo lukuisista muistakin somaliyhteisöä riivaavista ongelmista. Nuorten identiteettikriisi kahden kulttuurin välissä, syrjintäkokemukset, koulupudokkuus ja naisten huono asema ovat niistä päällimmäisiä. Somaliäideistä puolet on yksinhuoltajia. Keskimääräinen lapsiluku on neljä.
Ei kovin hyvältä näytä. Mikä sitten auttaisi?
Vastaus tuskin löytyy mahdollisimman suurta erilaisuutta korostavien ”moninaisuus” tai ”monikulttuurisuus”-käsitehirviöiden takaa – ne kun ovat vain omiaan alleviivaamaan sitä, että maahanmuuttajat poikkeavat muista. Harva työnantaja kuitenkaan haluaa työntekijöiltään erilaisuutta. He haluavat ennustettavasti käyttäytyviä, tehokkaita työntekijöitä. Ja edelleen on erittäin vaikeaa ymmärtää, miksi Afrikan sarvea vuosisatoja hallinnut somalikansa on ylipäätään alistunut täkäläisen humanistipoppoon erilaisuusobjekteiksi. Ehkei kannattaisi.
Raportin lukujen valossa olisi mielestäni rehellistä todeta, että nykyisenkaltainen kotouttamisstrategia ei toimi, ja kotoutuminen on suurimmalta osin epäonnistunut. Ne virheet, joita kaupunginjohtaja Pajunen sanoi tehdyn muualla, on nyt toistettu täällä.
Viime kädessä ainoa tapa saavuttaa kantaväestön hyväksyntä on työllistyä laajassa mittakaavassa. Jos tähän joskus päästään, monet muut ongelmat asettuvat siedettävämmälle tasolle.
Kaiken ytimessä on työ. Niin keinona kuin tavoitteenakin. On uurastettava, jotta pääsisi lopulta töihin. Sellainen on tämän päivän maailma.
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 15/2013 -lehdessä.
Matias Turkkila