KOMMENTTI | Kaikki eivät ole innostuneita Yhdysvaltain ja Venäjän johtajien tapaamisesta. Itä-Euroopan yliopistolehtorina toimiva dosentti Arto Luukkanen (ps.) kertoo kolumnissaan itärajan takaa kantautuvista äänistä.
Tämän kuun 16. päivänä toteutettava USA:n ja Venäjän federaation valtionpäämiesten tapaaminen Helsingissä on herättänyt itänaapurissamme odotettua huomiota. Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä innostuneita tästä vierailusta. Osa Venäjän vanhakantaisista sotilas- ja tiedustelupiireistä vastustaa yllättävän ärhäkkäästi tätä huippukokousta ja pelkää, että Vladimir Putin tekee siellä tarpeettomia myönnytyksiä USA:lle.
Vanhakantaisten sotilas- ja tiedustelupiirien niin sotilastiedustelussa (GRU) kuin siviilipuolella (FSB) edustajat ovat kirjoittaneet välikäsien kautta useita vastalauseita ”Zavtra”-nimiseen sanomalehteen. Kyseistä lehteä pidetään perustellusti Venäjän asevoimia lähellä olevien konservatiivisten piirien ja tiedustelumiesten omana lehtenä.
Sen päätoimittaja Alexander Andreyevitš Prohanovia on tituleerattu Venäjän pääesikunnan ”satakieleksi”. Nyt näyttää siltä, että hän on antanut lehdessä yllättävän paljon tilaa arvostelulle. Esimerkkinä tästä kirpakasta kritiikistä voidaan ottaa Aleksandr Nagornyin artikkeli ”Helsinki 2018 vai Malta 2.0”.
Nagornyi syytti aluksi vierailua valmistellutta kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Boltonia ”vaikutusvaltaiseksi ja radikaaliksi russofobiksi”, joka ei vaivautunut keskustelemaan Venäjän tiedustelumiehien kanssa vaan tapasi ainoastaan presidentti Putinin, ulkoministeri Sergei Lavrovin ja puolustusministeri Sergei Shoigun.
Artikkeli asettaa myös kyseenlaiseksi sen, mitä Venäjä mahdollisesti saa ja pitää tätä tapaamista merkkinä USA:n ”pehmeästä voimasta”. USA on näille miehille aina ja ikuisesti vihollinen: samalla kun jenkit käyvät ”proxy-sotaa” Syyriassa ja Ukrainassa Venäjää vastaan, se pyrkii ystävällisiin suhteisiin presidentin kanssa. Suurin pelko on kuitenkin se, että tapaamisesta tulee samanlainen myönnytysautomaatti kuin Gorbatsovin tapaamisista Reaganin kanssa. Niin Reykjavikissa kuin Maltalla 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa pidetyissä huippukokouksissa Neuvostoliitto hävisi joka kerta jotain.
Konservatiivit pelkäävät, että nyt käy kuten vuonna 2001, kun Venäjä luovutti Keski-Aasiasta USA:lle sotilastukikohtia ja pyrki täyttämään sen geopoliittisia toiveita ennen Irakin sotaa. Toisaalta, arvostelussa saattaa olla myös hieman mustasukkaisuutta sillä Venäjän federaation turvallisuusneuvoston sihteeri ja vaikutusvaltainen tiedustelumies Nikolai Platonovitš Patrushev ei ollut saanut kutsua tapaamaan Boltonia.
Tämä artikkeli ja monet muut puheenvuorot kertovat jotain siitä miten yllättyneitä itänaapurissa ollaan näistä maailmanpolitiikan uusista käänteistä. Konservatiivit pelkäävät, että Trumpin tapaaminen merkitsisi myös jonkinlaista uuden liberaalisuuden aaltoa Venäjällä samaan aikaan kun lännessä pelätään, että Trump myy Naton, Baltian tai Saksan uudessa Műnchenin kokouksessa.
Arto Luukkanen
Helsingin yliopisto