Brittikokki Jamie Oliver tekee karibialaista ruokaa – vasemmistopoliitikko syyttää kulttuurisesta omimisesta

Akateemisen vasemmiston hellimä ajatus, että “kulttuurinen omiminen” olisi jollakin tapaa epäeettistä, on hämmentänyt tavallisia ihmisiä viime vuosina. Kohut intiaanipäähineiden tai saamelaispukujen käytöstä kuulostavat äärimmilleen viritetyn edistykselliseltä ja suvaitsevaiselta identiteettipolitiikalta. Kohujen taustalla piilevä ajattelutapa on pikemminkin edistyksen ihanteen hylkääminen ja muukalaiskammo, kirjoittaa University of Surreyn englantilaisen kirjallisuuden opettaja Neema Parvini Quillette-verkkolehdessä.

Nettiraivo “kulttuurisesta omimisesta” (cultural appropriation) sai uusia, entistä absurdimpia mittasuhteita äskettäin, kun Britannian työväenpuolueen poliitikko Dawn Butler kritisoi tunnettua tv-kokkia Jamie Oliveria siitä, että Oliver oli lanseerannut mikroeinestuotteen nimeltä ‘Punchy Jerk Rice’, joka Butlerin mukaan on jamaikalaisen ruokakulttuurin omimista, minkä hänen mielestään “tulee loppua”.

Kansanedustajan verbaalihyökkäyksestä huippukokkia vastaan kirjoitti muun muassa Independent.

Parvini ihmettelee muutosta. Vielä muutama vuosi sitten erilaisten etnisten keittiöiden moninaisuus suurissa kaupungeissa nähtiin monikulttuurisuuden riemuvoittona. Ajatusta, että curry nimettäisiin Britannian kansallisruoaksi fish & chipsien sijaan, juhlittiin vielä niinkin äsken kuin 2015 vasemmistolaisissa julkaisuissa kuten The Guardian ja The Independent.

Pari viikkoa sitten nämä julkaisut osoittivat ajattelutapansa muuttuneen epäliberaaliin suuntaan heidän liittouduttuaan Butlerin kanssa tuomitsemaan Oliver, Parvini kirjoittaa.

Britannian italialaisvähemmistön närkästys on sentään loistanut poissaolollaan, vaikka Oliverilla on ravintolaketju Jamie’s Italian.

Vasemmisto älyllisessä konkurssissa

Parvinin mielestä aikanaan arvostettujen sanomalehtien äkillinen raivonpurkaus ajatukselle, joka on ollut vuosikymmeniä täysin normaalia, kertoo modernin vasemmiston älyllisestä konkurssista.

Parvinin mielestä liberaalin edistyneistön ajatus paheksuttavasta “kulttuurisesta omimisesta” on epäliberaali sekä edistyksen, vapaakaupan ja globalismin vastainen – siis vastoin kaikkea, jota kulttuurisesta omimisesta kohkaavien ihmisten viiteryhmät yleensä pitävät tärkeänä.

On tuskin mahdollista löytää mitään aspektia brittikulttuurista, joka ei jollain tavalla sisältäisi “kulttuurista omimista”, Esimerkiksi peribrittiläinen ruokalaji Chicken Vindaloo (kanaa tulisessa curryssa) on omittu useampaan kertaan, Parvini selittää. Chicken Vindaloo ei nimittäin ole edes intialainen ruokalaji. Siihen kuuluvat punaiset chilit eivät ole peräisin Aasiasta vaan Etelä-Amerikasta. Tähän curryyn kuuluva etikka ei sekään ole alkujaan intialaista, vaan molemmat tulivat Goan alueelle portugalilaisten kauppiaiden mukana 1500-luvulla.

Englantilainen runouskaan ei ole syntynyt ilman kulttuurista omimista, Parvini väittää. Vaikka moni ei keksi mitään niin englantilaista kuin Shakespeareläinen sonetti, on sonetin alkuperä kuitenkin Italiassa. Tämän runomuodon kehitti vuonna 1235 italialainen lakimies Giacomo da Lentini, ja sen popularisoi 1300-luvulla Francis Petrarch. Euroopassa matkustellut britti Sir Thomas Wyatt oppi sonetin Italian hoveissa ja imitoi sitä omassa runoudessaan.

Jos Tudorien valtakaudella olisi ollut Dawn Butler valmiina painostamaan kuningasta katkaisemaan Wyattin kaulan “kulttuurisesta omimisesta”, brittiläinen kulttuuri olisi menettänyt Shakespearen sonetit monen muun kuuluisan teoksen ohella, Parvini piruilee.

Vieraiden ajatusten hylkiminen on xenofobiaa

Parvinin mukaan eurooppalainen avoimuus ei vain vieraille tuotteille, vaan myös ulkomaisille ideoille – niille jotka toimivat, niille jotka parantavat meidän fyysistä ja henkistä hyvinvointiamme, on historiallisesti merkinnyt moderniuden marssia eteenpäin. Sen sijaan ulkomaisten, vieraiden tuotteiden ja ideoiden hylkääminen, joka tunnetaan nimellä xenofobia, johtaa kulttuuriseen eristäytymiseen.

“Kulttuurisesta omimisesta” pöyristyvät syyllistyvät siis juuri siihen, mistä maahanmuuttokriittisiä ja kansallismielisiä on aina syytetty. Edistyksellisten äkkikäännös kulttuurista vaihtoa vastaan tapahtui äkkiä ja ilman että sitä millään perusteltiin.

Parvini muistuttaa, että historia osoittaa sulkeutuneiden kulttuurien pärjänneen aina huonosti. Kiina oli lännen kanssa samassa kehitysvaiheessa vielä uuden ajan alussa, mutta sitten Kiina sulki itsensä ulkomaailmalta, ja Eurooppa meni menojaan. Kiina ei omaksunut ulkomaisista vaikutteista edes veistä ja haarukkaa.

Vastaavasti Zimbabwen marxilaisen diktaattorin Robert Mugabe käänsi selkänsä kolmeksi vuosikymmeneksi valkoisten kulttuurille, Parvini kirjoittaa. Mugaben postkolonialistisessa retoriikassa kaikki maan ongelmat johtuivat valkoisista maanomistajista ja heidän kulttuuristaan. Lopputuloksena oli maareformit, jotka ajoivat maan kulttuuriseen ja taloudelliseen eristykseen – sekä hyperinflaatioon ja nälänhätään. Samoina vuosikymmeninä naapurimaa Botswana piti taloutensa avoimena ja kuusinkertaisti bruttokansantuotteensa vuodesta 1980.

Parvini tulkitsee Zimbabwen ja Botswanan esimerkkejä niin, että äärimmilleen viety “kulttuurisen omimisen” välttely ai ainoastaan hidasta taloudellista ja teknologista kehitystä, vaan se voi maksaa ihmishenkiä.

Parvinin johtopäätös on, että olemme todistamassa uskomattoman antimodernin, edistyksenvastaisen, vapaakaupan vastaisen ja ennen kaikkea epähumaanin ajattelutavan syntyä.

Tämä ajattelutapa ei kuitenkaan ole noussut “populistien”, kansallismielisten tai maahanmuuttokriittisten puolueiden tai yhteiskunnallisten liikkeiden, vaan akateemisen, poliittisesti korrektin vasemmiston suunnalta.