Tanskan vaaleissa 24. maaliskuuta pääministeri Mette Frederiksenin sosiaalidemokraatit romahtivat 21,9 prosenttiin. Tulos oli puolueen heikoin sitten vuoden 1903. Paikat putosivat 50:stä 38:aan, ja vasemmistoblokki jäi kauas 90 paikan enemmistöstä.
Frederiksen yritti pelastaa puolueensa omaksumalla länsimaisen vasemmiston tiukimman maahanmuuttopolitiikan.
Hänen hallituksensa ajoi läpi vaatimuksen 37 viikkotyötunnista sosiaalietuuksien vastineeksi. Hallitus asetti tavoitteeksi 30 prosentin katon ei-länsimaisille oppilaille kouluissa ja päiväkodeissa. Lisäksi linja sisälsi valtiontukien leikkaamisen radikaaleilta muslimikouluilta sekä erillisen karkotusviranomaisen perustamisen tehostamaan palautuksia.
Strategia epäonnistui molempiin suuntiin. Vasemmisto hylkäsi Frederiksenin tiukan maahanmuuttolinjan, kun taas oikeistoäänestäjät valitsivat mieluummin alkuperäisen: Tanskan kansanpuolue (DF) nousi 9,1 prosenttiin ja 16 paikkaan.
Samaan aikaan sosialistinen kansanpuolue (SF eli ”vihreä vasemmisto”) nousi parlamentin toiseksi suurimmaksi voimaksi. Frederiksen jäi puristuksiin kahden rintaman väliin. Äänestäjä uskoo harvoin kopiota, jos alkuperäinenkin on tarjolla.
Norja jakautunut kahteen leiriin
Norjassa viime syksyn vaalit näyttivät päällisin puolin demarien voitolta. Jonas Gahr Støren työväenpuolue voitti 28 prosentilla, ja punavihreiden blokki sai 88 paikkaa 169:stä. Niukka, mutta riittävä enemmistö.
Todellinen voittaja oli maahanmuuttovastainen edistyspuolue (FrP). Se kaksinkertaisti kannatuksensa noin 24 prosenttiin ja 47 paikkaan – tulos oli puolueen historian paras.
FrP:stä tuli Norjan suurin oppositiopuolue. Puolueen johtaja Sylvi Listhaug ajaa nollamaahanmuuttoa korkean riskin maista (Lähi-idästä ja Afrikasta) ja verotuksen keventämistä.
Demarien niukka voitto peitti alleen sen, että oikeisto kasvoi ennätystasolle. Norjalaisäänestäjät eivät hylänneet demareita kokonaan, mutta he antoivat selvän viestin: tiukempi linja kiinnostaa.
Ruotsi on jo muuttunut
Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat olleet oppositiossa vuodesta 2022, jolloin Ulf Kristersson johti kokoomusvetoisen hallituksen valtaan ruotsidemokraattien ulkoisella tuella. Oppositiossa sosiaalidemokraatit on vahvistunut. Tuoreet mittaukset ennustavat sosiaalidemokraateille 33–35 prosentin kannatusta, ja oppositioblokille ennustetaan enemmistöä syyskuun 2026 vaaleissa.
Demarien ei kannata juhlia vaalivoittoa ennen aikojaan. Vaikka sosiaalidemokraatit voittaisivatkin, he tekisivät sen peruuttamattomasti muuttuneella pelikentällä. Puolue on joutunut myöntämään, että leväperäinen maahanmuuttopolitiikka on murentanut hyvinvointivaltion perustaa.
Se, mikä ennen leimattiin ”äärioikeiston marginaalipuheeksi”, on nyt ruotsalaisen politiikan valtavirtaa. Sosiaalidemokraatit ovat muuttaneet linjaansa. Avoimien rajojen aika on ohi myös Ruotsin vasemmistolla.
Myös ruotsidemokraattien vuosia kestänyt eristäminen on vihdoin päättynyt. Pääministeri Ulf Kristersson ja ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkesson pitivät äskettäin yhteisen tiedotustilaisuuden, jossa he kertoivat sopivansa hallitusyhteistyöstä, mikäli oikeistoblokki voittaa syksyn parlamenttivaalit.
Suomi seuraa jälkijunassa
Suomessa SDP porskuttaa. Ylen maaliskuun 2026 kannatusmittauksessa puolue sai 25,0 prosenttia, Helsingin Sanomien gallupissa 24,8 prosenttia. Kokoomus on valunut 17,9 prosenttiin – alimmilleen yli viiteen vuoteen.
Suomi on pohjoismainen poikkeus. Mutta mistä SDP:n kannatus kumpuaa?
Suomen hallituksen sopeutukset ja toimet talouden vahvistamiseksi ovat kääntäneet osan äänestäjistä tukemaan oppositiota. Asian taustalla on osin sekin, että osa äänestäjistä ei vielä ymmärrä valtiontalouden tilan vakavuutta median keskittyessä yksittäisiin leikkauskohteisiin kiistojen luomiseksi.
Suomi on historiallisesti seurannut muun Pohjolan poliittisia trendejä. Tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ovat jo vuosia kääntäneet kurssiaan maahanmuutto- ja talouspolitiikassaan. Suomessa sosiaalidemokraatit ovat vasta heräämässä todellisuuteen, kun sisarpuolueet Pohjoismaissa ovat jo tarkistaneet kantansa.
Pohjoismaisessa perspektiivissä Suomi näyttää poikkeukselta, ei trendiltä. Suomeenkin rantautuvat samat politiikan muutostuulet, mutta käytännössä aina viiveellä.
Sosiaalidemokratian rakenteellinen kriisi
Sosiaalidemokraateilla on syvempi ongelma kuin yksittäinen vaalitappio. Klassinen pohjoismainen sosiaalidemokratia lepäsi kolmen pilarin varassa: laaja julkinen sektori, korkea verotus ja kansallinen yhteisöllisyys.
Malli toimi, kun kaikki kolme olivat tasapainossa. Kun maahanmuuttovirrat kasvoivat voimakkaasti 2010-luvulta alkaen, kolmas pilari alkoi rakoilla.
Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää, että maksajia on enemmän kuin saajia. Kun merkittävä osa maahanmuuttajista jää pitkäaikaisesti työmarkkinoiden ulkopuolelle tai käyttää palveluja enemmän kuin tuottaa verotuloja, tasapaino järkkyy. Tanskassa tämä on dokumentoitu laajasti: ei-länsimainen maahanmuutto on nettomääräisesti raskas julkiselle taloudelle.
Pohjoismailla sama suunta
Tanskassa Mette Frederiksen yritti reagoida tähän tiukentamalla politiikkaa. Mutta hän teki sen sosiaalidemokraattina, jonka historia, arvot ja perusäänestäjäkunta sitovat puolueen toisaalle.
Sosiaalidemokraatit, jotka ovat perinteisesti olleet ”lisää rahaa julkisiin palveluihin” -puolue, joutuvat yhä useammin selittämään, mistä rahat tulevat. Vastaus ”enemmän veroja” toimii vain, jos äänestäjät uskovat, että verorahat menevät heidän palveluihinsa. Kun tämä usko horjuu, sosiaalidemokraattinen malli uhkaa romahtaa.
Pohjoismaissa on siirrytty ideologisesta haihattelusta realismiin. Tanska osoitti, ettei tiukkakaan maahanmuuttolinja pelasta puoluetta ilman uskottavuutta. Norjassa demarien niukka voitto peitti alleen oikeiston historiallisen nousun. Ruotsissa koko poliittinen painopiste on jo siirtynyt.
Pohjoismainen trendi on selvä. Realismi voittaa idealismin.
Suomi kulkee samaa tietä, mutta hitaammin. SDP:n vuoden 2019 vaalislogania mukaillen: meillä kaikilla taitaa olla sama suunta.
