Kolumni: Itsenäisyysjuhlista on selvitty – ja selvitään tulevaisuudessakin

Itsenäisyyspäivän vietosta selviäminen ei ole itsestäänselvyys. Jos eläisimme hirmuvallan alla, viettäisimme joulukuun kuudetta salaisen poliisin pelon alla. Kuten Baltian maissa kävi, lippumme, kansallislaulumme, kielemme ja historiamme olisivat hallitsijoidemme mielestä läntisten Nato-maiden levittämää nationalismia ja fasismia. Ne, jotka juhlisivat liian innokkaasti, vietäisiin kellareihin, jotka eivät ole kartalla. Osa heistä olisi kotiin palattua hyvin hiljaisia. Osa ei palaisi koskaan.

Toisen maailmansodan ja Neuvostoliiton kauhut eivät riitä, voimme tuoreempina tapauksina muistella Moskovan suunnitelmia Ukrainalle. Kun tappavaa voimaa toiseen maahan lähettävä poliittinen johto kertoo, että hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa ei edes ole oikea valtio, ja sitäpaitsi sen johtajatkin ovat natseja, tietää, että valloittamisen jälkeen ei armoa anneta eikä vapaita vaaleja tule. Pyrkimys ole kaataa hirmuhallitsija, vaan ryhtyä itse sellaiseksi.

Kukaan ei kaipaa hirmuhallitsijaa omalle tontilleen, ja lopulta vahvinkin regiimi kaatuu. Siksi suurvalloilla on taipumusta käydä muiden kimppuun. Kineettinen vaikuttaminen on luodeilla ampumista ja pommeilla räjäyttämistä. Alueellinen vaikuttaminen on fosforia ja napalmia. Sitä kutsutaan vapauttamiseksi, hirmutekojen lopettamiseksi tai terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Suunnitelmien pääpukarit kutsuvat itseään isänmaansa ystäviksi ja palvelijoiksi, jotka vastentahtoisesti ovat pakotettuja ryhtymään toimiin oman kansan parhaaksi, vaikka kyse onkin miljoonan ihmisen tapattamisesta ja koko valtakunnan taloudellisen hyvinvoinnin uhraamisesta laajentumiseen, valloittamiseen, tappamiseen ja sortovallan pystyttämiseen.

Valtapyrkimykset eivät rajoitu aseisiin ja sortovaltaan. Taistelua mielistä ja sydämistä käydään joka tasolla, kaikkien osapuolien toimesta. Välillä vasen kertoo oikeasta, miten vastuuton ja kylmä, jopa ylimielinen se on. Välillä oikea kertoo samaa vasemmasta. Televisiossa tuotteet kilpailevat huomiosta ja jokainen kertoo olevansa paras. Maaseudun ja kaupunkilaisten toiveet ja tarpeet ovat ristiriidassa. EU:n ja kansallisvaltion edut ovat vastakkain.

Naapurin Risto ei ole natsi, jos hän kannattaa tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa kuin sinä.

Naapurin Ritva ei ole kommunisti, jos hänen mielestään suurituloisia pitäisi verottaa enemmän, jotta pienituloisimmilla olisi enemmän käyttövaraa.

Hallitus ei ole vihapahamusta, kun se päättää, että ammattiliitto SAK:n harjoittama kehitysyhteistyö ei entisessä määrin kuulu valtion maksettavaksi.

Oppositio ei ole paha, korkeintaan opportunistinen populisti, kun se reagoi vaikeaan taloustilanteeseen tarjoamalla vaihtoehdoksi muutaman erityisen epäsuositun leikkauksen perumista – ja rahoittaa koko homman uusilla veroilla ja veroluonteisilla maksuilla.

Me olemme kaikki asioista eri mieltä; verotuksen optimaalisesta progressiosta, nukkumaanmenoajoista, jouluruuista ja nimettömän kansanedustajan puolison puvusta presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Se on hyvä asia. Me suomalaiset, niin nyt elävät, parhaillaan syntyvät ja kauan sitten kuolleet, olemme päättäneet rakentaa itsellemme maan, jossa me voimme olla asioista eri mieltä. Ilman, että joku lähettää meidät rangaistusleirille, vie yliopistotutkintomme tai kiduttaa meitä.

Olkaamme itse luomamme järjestelmän arvoisia. Annetaan toistemme olla eri mieltä. Kun joku heiluttaa kommunisti- ja fasistikortteja, jos sille ei ole aidosti perusteita, buuaa tai naura.

Väitellään sen sijaan päät märkänä, ja pidetään huoli, että meille ei tulla Moskovasta, Brysselistä, Pekingistä tai Kansainvälisestä Valuuttarahastosta kertomaan, että nyt se on kuule semmoinen homma, että te teette näin, tai itkette, ja teette.

Tämä edellyttää kriisitkin kestävää julkista taloutta, vahvaa maanpuolustusta ja ennenkaikkea kansalaisilla kykyä olla eri mieltä, mutta toimia silti yhteisen hyvän eduksi, joka päivä, kaikkien kanssa, ja hyvällä mielellä. Onko meistä siihen? Vai olemmeko itsekin jo konfliktin vankeja? Onko politiikassa pärjätäkseen välttämätöntä keksimällä keksiä kamalia väitteitä muista, jotta näyttäisimme siinä rinnalla vähän paremmalta?

Talouden realiteetit tulevat maailmalta, ja me emme niihin voi vaikuttaa. Varmaa on vain, että jossain ennakoimattomassa pisteessä Suomen lisävelkaantuminen vaikeutuu. Julkinen talous on korjattava, ennenkaikkea menoja leikkaamalla. Se tulee olemaan raskas taakka kansalle, mutta sitä se on pakon eteen joutuneille poliittisille puolueillekin.

Perusura tulevaisuuden osalta on negatiivinen ainakin lähivuosille. Kun sekä menoja että veroja on leikattu, edellytykset kasvulle ovat olemassa. Uusi kasvu ja kate hyvinvoinnin lisäämispuheille syntyy ajan kanssa, kun sodat hiljenevät, palataan vapaan ulkomaankaupan pariin ja uudet teknologiset innovaatiot tekoälystä bioteknologiaan leviävät.

Voi olla, että tämä ei riitä. Ehkä EU on ylisääntelyn ja yhteisvaluutan osalta jo tilanteessa, missä se on uudistumiskyvytön. Ehkä resurssien ja riippumattomuuden perässä juoksevat suurvallat rikkovat vanhoja sääntöjä, löytävät uusia kumppaneita sekä uusia vihollisia.

Menossa ei ole maailmanloppu, koska näin on käynyt aiemminkin. Kauppa, bisnes, rakkaus ja yhteistyö löytävät aina keinot, elleivät aseet ala puhua.
Niin Brysselin, Moskovan kuin mainostoimiston valepuheen ja informaatiovaikuttamisen pystyy kohtaamaan pystyssä päin se, joka suhtautuu asioihin asioina, eikä anna tunteen viedä. Tätä resilienssiä jokainen meistä voi harjoittaa levon ja rauhan aikana niin politiikassa kuin arkielämässä. Voidaksemme riidellä asioista jatkossakin meidän on pystyttävä välttämään tarpeetonta konfliktia ja riitaa. Todelliset koitokset odottavat, mutta emme pelkää. On näitä vaikeuksia ennenkin ollut. Ja olemme niistä selvinneet kansakuntana.

Suomi on.