Kolumni: Suomen suhtautuminen maahanmuuttoon muuttui 90-luvulla

Vieraskielinen asukas oli Suomessa vuosikymmenien ajan harvinaisuus. Sittemmin vieraskielisten osuus maamme asukkaista on noussut roimasti, ja mikäli väestöennusteisiin on luottamista, pian he ovat maassamme enemmistö.

Suomen maahanmuuttokannat eivät ole ikuisia. Ne ovat oman aikansa ja siten senhetkisen tilanteen, tavoitteiden, kansainvälisten sopimusten ja poliittisten päätösten tuotos. Aiemmin maahanmuuttopolitiikka oli tiukkaa. Tuolloin maahanmuutto nähtiin ulkopolitiikkana ja turvallisuuskysymyksenä. Sitten maahanmuutosta tuli ihmisoikeuskysymys. Väestön ikääntyessä myös elinkeinoelämä innostui – maahanmuuttajat alettiin nähdä taloudellisena kysymyksenä.

Maahanmuuttobuumi on tahallista

Kuka päätti, että Suomeen saa tulla, ja miksi? Nämä kysymykset pyörivät päässäni, kun luin Sampsa Rydmanin erinomaisen esseen Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu.

Rydman muistuttaa presidentti Mauno Koiviston kannasta ”pysäyttää somalit rajalle” 90-luvun alussa. Paavo Lipponen vaati vuosituhannen vaihteessa kielikokeita ja sopeutumistestejä inkerinsuomalaisille paluumuuttajille ja kertoi heidän olevan yliedustettuina rikos- ja työttömyystilastoissa. Rydmanin mielestä erityisesti RKP ja evankelis-luterilainen kirkko profiloituivat kantojen kääntämisessä maahanmuuttomyönteisemmiksi. RKP:n osalta kyse oli varmaankin huonosti tehdyistä läksyistä ja copypaste-kulttuurista, jossa Ruotsista kopioidaan ihan kaikki muu paitsi kansallinen valuutta.

Maahanmuuttoon suopeasti suhtautuvat tahot ovat aina osanneet painostaa vastustajiaan. Kukapa sitä nyt haluaisi olla ihmisoikeuksien vastainen, erota EU:sta sen peruskirjaan lisätyn pakolaissopimuksen takia, olla äärioikealla tai suhtautua huolettomasti väestön vanhenemisen todelliseen taloudelliseen haasteeseen.

Maahanmuuttajat itse pilasivat maahanmuuttobuumin

Jotain on muuttunut. Vuoden 2015 siirtolaiskriisi on tärkeä vedenjakaja.

Turvapaikanhakijamäärät olivat Euroopassa koholla jo aiemmin, mutta media ja suuri yleisö heräsivät asiaan vasta, kun Saksasta kuului ”me pystymme tähän” ja Ruotsista tuli bussilasteittain lähinnä nuoria miehiä. Myöhemmin kävi ilmi, että suuri osa tulijoista oli nimenomaisesti ”onnenonkijoita” ja vain murto-osalla oli perusteita turvapaikkaan.

Aikansa media ja poliitikot pystyivät rasismi- ja ihmisoikeuskorteilla sekä sankaritarinoilla pitämään yllä kulisseja. Kun sanon media ja poliitikot, tarkoitan sitä. Kyse oli saman mittaluokan median yhteisponnistuksesta kuin mitä nähtiin EU-jäsenyyttä edeltävänä aikana. Mediatalot lähtivät Aatos Erkon ehdotuksesta fantsuttelemaan EU-jäsenyyttä, ja tämän ovat myöntäneet Kauppalehden ja MTV:n päätoimittajat. Paha maku kuulemma tuli lobbaamisesta, mutta lobbasivat silti. Valtioneuvostokin päätti erikseen kutsua päätoimittajia ja kansalaisjärjestöjä pohtimaan, miten asiasta pitäisi viestiä, ettei rasismia syntyisi. Rasismista tuli uusi taikasana. Kaikki maahanmuuttoilmiön kriittinen tarkastelu sai rasismileiman, ja se pystyttiin sivuuttamaan.

Rikos- ja sosiaalitukitilastojen myötä kävi ilmeiseksi, että laajamittainen valikoimaton maahanmuutto tulee vastaanottavalle maalle sietämättömän kalliiksi. Melkein kymmenen vuotta siirtolaiskriisin jälkeen nuivat kannat ovat normalisoituneet, ja ne ovat alkaneet levitä laajemmin poliittisiin puolueisiin ja median tapaan käsitellä aihetta.

Maahanmuutto palasi takaisin poliittiseksi kysymykseksi

Ympyrä on tavallaan sulkeutunut. Maahanmuutto on aiempien harharetkien jälleen palannut ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi kysymykseksi. Ei pelkästään Suomessa, vaan koko Euroopassa. Maahanmuutto ei ole mikään luonnonvoima, joka vain tapahtuu. Kyse on aina poliittisesta päätöksestä.

Mauno Koivisto sanoi vuonna 1991 suoraan, että rajat olisi tarvittaessa suljettava ”vaikka junan perältä”. Hän uskoi poliittiseen valintaan. Hän uskoi siihen, että valtion on oltava ohjaaja eikä matkustaja. Miksi Suomeen syntyi Euroopan löysin turvapaikkapolitiikka? Miksi aiheeseen herääminen kesti Suomessa pitempään kuin monissa muissa Euroopan maissa?

Suomen maahanmuuttopolitiikan harharetkien syy taitaa olla suunnilleen seuraavanlainen: Koiviston ja Lipposen linja murtui, koska se törmäsi akateemisen eliitin käsityksiin nationalismista. Kirkko, poliittinen vihervasemmisto, media ja elinkeinoelämä loivat painetta, jonka myötä kansallisvaltioajattelun puolustaminen muuttui poliittiselle johdolle mahdottomaksi.

Suomen maahanmuuttopolitiikka ei muuttunut, koska Suomen kansa olisi vaatinut sitä. Se muuttui, koska eliitti teki siitä projektinsa – ja poliitikot väistyivät. Kun järki palaa, olisi hyvä katsoa, ketkä puuhasivat ja miksi. Ja muistaa se, kun heillä on seuraavan kerran omasta mielestään hyviä ideoita.