Kun tarina voitti faktat: BBC-skandaali on journalismin skandaali

Maailman polttavimpia yhteiskunnallisia teemoja marraskuussa on ollut Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n kohu, joka ei ota laantuakseen. Marraskuun 3. päivänä Daily Telegraph -lehti alkoi käsittelemään julkisuudessa BBC:n sisäistä muistiota, jonka sisältö oli äärimmäisen tulenarkaa. Telegraphin näkemässä raportissa oli todistusaineistoa valtiollisen mediajätin puolueellisuudesta sekä epärehellisestä uutisoinnista. Pian lehti julkaisi koko muistion, jossa BBC:n entinen riippumaton neuvonantaja Michael Prescott ilmaisi vakavan huolensa mediatalon toiminnasta – erityisesti poliittisesti kuumissa aiheissa. Huolta herättivät mm. BBC:n tavat käsitellä vuoden 2020 Yhdysvaltain presidentinvaaleja, rotu- ja sukupuolikysymyksiä sekä Israelin ja Gazan konfliktia.

BBC:n hallintoneuvostolle osoitetun muistion johdannossa Prescott kirjoitti:

– Näen asian niin, että toimitusjohtaja on toistuvasti epäonnistunut puuttumaan osoitettuihin ongelmiin. Lisäksi hän on usein jopa kiistänyt kaikenlaisten ongelmien olemassaolon. Siksi väitänkin, että tuo toimitusjohtajan asenne vakavia ja toistuvia ongelmia kohtaan on nyt suurimpia ongelmia itsessään. Se tarkoittaa, että viime kädessä vastuu tilanteen ratkaisemisesta on yhtiön hallituksella.

Vyyhti laajenee

Ison-Britannian konservatiivipuolueen johtaja Kemi Badenoch reagoi välittömästi Telegraph-lehden paljastuksiin vaatimalla ”päitä vadille”. Tämän toteutumiseen ei mennyt kauaa. Marraskuun 9. päivänä BBC:n pääjohtaja Tim Davie sekä uutisten johtaja Deborah Turness erosivat tehtävistään. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump uhkasi haastaa BBC:n oikeuteen miljardin dollarin vahingonkorvauksista, ellei yhtiö esittäisi julkista anteeksipyyntöä vääristeltyään Trumpin sanomisia uutisohjelmassaan. BBC esitti anteeksipyynnön, mutta Trump uhkaa yhtiötä yhä oikeudenkäynnillä.

Samaan aikaan vyyhti laajenee ja eri maiden medioista paljastuu vastaavan kaltaisia tapauksia – jopa Ruotsia ja Suomea myöten. BBC on Euroopan ja länsimaidenkin mittakaavassa johtava yleisradioyhtiö. Se on toiminut arvovaltaisena esimerkkinä muille medioille, minkä vuoksi tämän brittimedian tapahtumat ravistelevat koko länsimaista journalismia. UnHerd-lehden artikkelissa entinen BBC:n toimittaja Graham Majin valottaa, miten eurooppalaisen journalismin lippulaiva korruptoitui henkisesti vuosikymmenten saatossa. Bournemouthin yliopistossa journalismia opettava Majin näkee, että käsillä oleva kohu on vain jäävuoren huippu. Hänen mukaansa BBC:n journalismi ei ole ollut pitkään aikaan puolueetonta, vaan puolueellisuus on osa instituution toimintalogiikkaa.

Majin jopa arvioi, että koko BBC:n asema lupamaksun kautta rahoitettavana ”analogisena jäänteenä digitaalisella aikakaudella” on horjumassa kohun myötä.

Viktoriaanisen totuusjournalismin kultakausi

BBC ei aina ollut tällainen, Majin muistuttaa. Hän leikittelee ajatuksella, että jos vuodesta 1955 voisi tuoda aikakoneella BBC:n toimittajan tarkastelemaan nykyistä journalismia, tämä varmasti järkyttyisi. Vaikka kaikki toimittajat eivät menneisyydessäkään olleet rehellisiä, he ymmärsivät silti tehtävänsä: pyrkiä totuuteen niin hyvin kuin mahdollista. Tuota pyrkimystä suojeltiin rakenteellisesti.

Majin kertoo, että toimittajat ymmärsivät maailman olevan epävakaa, epävarma, monimutkainen ja monitulkintainen. Tällöin täydelliseen varmuuteen tuudittautuminen on vaikeaa. Toimittajan tehtävä oli raportoida faktat mahdollisimman tarkasti ja erottaa ne mielipiteistä. Kun taas kyse oli mielipiteiden esittämisestä, niitä tuli haastaa ja tasapainottaa vastakkaisilla näkemyksillä. Yleisö sai itse muodostaa oman kantansa monipuolisen tiedon pohjalta.

1800-luvulla syntynyt klassinen journalistinen ihanne keskittyi kysymään: ”Kuka?”, ”Mitä?”, ”Milloin?”, ”Missä?” ja ”Miten?”. Sen sijaan kysymys ”Miksi?” ymmärrettiin aivan erilaatuiseksi. Sen vastaus oli aina enemmän tai vähemmän mielipidettä ja spekulointia. Toisin sanoen journalismi pyrki jäljittelemään valistusajan filosofiaa ja tieteellisen menetelmän kaltaista järjestelmällistä tapaa hankkia tietoa, tarkkailla maailmaa sekä epäillä kaikkea. Asiavirheet, puolueellisuus, tunteet ja ennakkoluulot pyrittiin kontrolloimaan kurinalaisesti.

Vielä vuosikymmeniä sitten länsimaiset laatumediat kuten The Times ja New York Times edustivat ylpeästi tällaista ”totuusjournalismia”. BBC omaksui samat ihanteet. Vuonna 1954 silloinen johtaja William Haley piti yhtiönsä ensisijaisena velvollisuutena ”osallistua Totuuden vallan vahvistamiseen”. Hänelle viihde ja moraalisaarnaaminen eivät olleet korkeita median prioriteetteja. 1970-luvulla BBC:n johtaja Charles Curran peräänkuulutti mielipiteiden ja faktojen moniäänisyyttä sekä nöyryyttä toimitustyöhön. Hän oli erityisen huolissaan toimittajien parissa kytevästä aktivismista ja moraalipäsmäröinnistä.

Agendajournalismin nousu

Edellä kuvattua viktoriaanista journalismia pidettiin kuivana ja tylsänä. Kylmän sodan alkuaikoina syntynyt suuri ”boomer-sukupolvi” halusi jotain muuta. Rauhan ja taloudellisen kasvun aikana nuorten oli helppo pitkästyä ja omaksua idealistisia maailmankuvia, Majin kirjoittaa.

Erilaisten muotiin ja musiikkiin liittyvien alakulttuurien lisäksi nuorten intohimot kanavoituivat yhteiskunnalliseen aktivismiin ja kapinaan vanhempien ihanteita vastaan. Yksi kapinan kohteista oli puolueettomuusfilosofia, jonka tilalle haluttiin jyrkempää moraalista taisteluhenkeä. Journalismi nähtiin politiikan jatkeena.

Kesti kuitenkin 1980- ja 1990-luvuille asti, että boomer-sukupolven edustajat nousivat mediassa johtaville paikoille. Vuonna 1992 BBC:n johtajaksi tuli John Birt, joka ilmoitti avoimesti aikovansa tuhota vanhan viktoriaanisen journalismin.

Birt oli jo aikaisemmin urallaan kritisoinut tosiasioiden kuvaamiseen keskittyvää journalismia. Hän peräänkuulutti lankojen vetämistä yhteen, ilmiöiden syillä spekulointia ja journalistien näkemyksellisyyttä. Birt halusi toimittajista ongelmanratkaisijoita, jotka rakentavat narratiiveja ja tarjoilevat tulkintoja.

Kokeneet toimittajat kauhistuivat. He varoittelivat luulemasta, että toimittajat voisivat olla kaikkitietäviä asiantuntijoita. He näkivät orastavan ylimielisyyden uhkaavan journalistista nöyryyttä.

Narratiivi ennen kaikkea

Johtajaksi tultuaan Birt ei vain tyytynyt kuvailemaan visioitaan. Majin kertoo, miten hän ryhtyi aktiivisesti murentamaan vanhaa mallia. Birt palkkasi suuria määriä oman sukupolvensa toimittajia ohittamalla vakiintuneita rekrytointimenettelyjä. Johtopaikat täytettiin samanhenkisillä ihmisillä.

Birt muutti myös journalistisen prosessin. Ensin toimituksessa luotiin yleistason käsikirjoitus. Vasta sitten toimittajat lähetettiin kentälle hankkimaan sopivaa kuvaa ja haastatteluja – jotta todellisuus istuisi ennalta päätettyyn narratiiviin. Näitä BBC:n vaiheita kirjaansa dokumentoinut Georgina Born kuvailee seikkaperäisesti, miten Birt halusi kontrolloida yhteiskunnallisia keskusteluja mielensä mukaan. Tarinoiden luomisesta ja kerronnan ohjailusta tuli journalistin tärkeimpiä taitoja. Born kertoo, että vanhemmat toimittajat tunsivat suorastaan ”stalinistista painostusta” noudattaa BBC:n uutta linjaa. Toimittajista tuli ”virtuaalitoimittajia”, jotka eivät aina voineet tietää, miten todenmukaisia heille määrätyt tarinat viime kädessä olivat.

Birt piti itseään rokkistarana, joka nautti rajojen rikkomisesta ja hankkiutui eroon vanhasta. Hänen tiedetään kirjoittaneen, miten hän suorastaan iloitsi roolistaan ”olla murskaamassa” edeltäjiensä vanha maailma ”hajalle”.

Agendajournalismin seuraukset

1990-luvulta eteenpäin narratiivivetoinen journalismi kärjistyi. Tähtitoimittaja Martin Bell vei ihannetta pidemmälle ulkomaiden kirjeenvaihtajana. Hän julkaisi manifestin, jonka mukaan journalistien tulisi ”lopettaa teeskentely” ja ”liittyä taisteluun paremman maailman puolesta”. Hän nimitteli vanhoja viktoriaanisen journalismin ihanteita ”sivustakatsojan journalismiksi”. Hän vaati, että journalisti ”kantaisi vastuunsa” eikä yrittäisi olla neutraali ”hyvän ja pahan, oikean ja väärän, uhrin ja sortajan välissä”.

Majin varoittaa, että moralismin ja narratiivien sekoittuminen vääristää todellisuutta ja vaikeuttaa faktapohjaista maailman tarkastelua. Tarinankerronta vetoaa huumeen lailla ihmisten primitiivisiin, usein tiedostamattomiin vaistoihin. Niillä luodaan helposti illuusioita totuudesta, ja ne ovat usein myös yhteisiä sosiaalisia kokemuksia. Vanha viktoriaaninen journalismin ihanne pyrki juuri kamppailemaan tällaista primitivismiä vastaan.

Tosiasioista ja niiden selvittämisestä tulee narratiivien myötä toisarvoisia – suorastaan taakka. Narratiivivetoisessa journalismissa ihmisten harhaanjohtamista saatetaan oikeuttaa moraalisista syistä. Prescottin muistio antaa esimerkin BBC:n trans-aiheiden käsittelystä, jossa aivan järjestelmällisesti välteltiin hakemasta näkökulmien tasapainoa sekä informaation luotettavuutta.

Julkisena yleisradioyhtiönä BBC:lle on määrätty hallinnollinen velvollisuus toimia puolueettomasti. Majin pohtii, että puolueellisuuskriisistä on kaksi tietä ulos. Joko lakia muutetaan ja BBC:lle sallitaan agendajournalistinen rooli tai sitten organisaatiossa toteutuu vastavallankumous sekä faktakeskeisen journalismin kunnianpalautus. Majin epäilee, ettei kumpikaan vaihtoehto ole realistinen, ja siksi epäselvä tilanne saattaa pitkittyä.