Kun vasemmisto julistaa olevansa ”historian oikealla puolella”, niin missä se täsmälleen ottaen silloin oikeastaan on?

Viime vuosina vasemmisto on julistanut itsensä useissa kysymyksissä ”historian oikealle puolelle” niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vasemmistolainen kirjailija William Deresiewicz puolestaan irtisanoutuu tällaisesta retoriikasta ja kritisoi sitä propagandaksi. Hän näkee vertauskuvan ”historian oikeasta puolesta” ongelmallisena ja muistuttaa, ettei historialla ole tietoista henkeä ja tahtoa, joka valitsisi puolensa. Deresiewiczin mukaan sellainen on historiatonta, mystistä ajattelua. Se estää näkemästä, miten maailma oikeasti toimii ja lietsoo ylimielisyyttä.

Viime vuosina suomalaisessa politiikassa on yleistynyt retoriikka, jossa poliitikko julistautuu ylevästi ”historian oikealle puolelle”. Tarkemmin ottaen tätä omahyväistä kielenkäyttöä on esiintynyt lähinnä hallituksen riveissä. Omien sanojensa mukaan historian oikealla puolella itsensä ovat nähneet mm. Sdp:n Sanna Marin, keskustan Annika Saarikko, vihreiden Atte Harjanne sekä vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Historian oikealla puolella olemiseen on vedottu esimerkiksi ajettaessa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ja huumeiden käyttöhuoneita.

Vihreiden aktivistihistorioitsija Oula Silvennoisen mukaan ”Historian oikealla puolella kannattaa olla, koska muuten päätyy sen väärälle puolelle.”

Poliittisena retoriikkana historian oikealla puolella oleminen on tosiasiassa ulkomailta tuotu muoti-ilmaisu. Myös Yhdysvalloissa vasemmisto viljelee ilmaisua ja käyttää sitä vastustajiensa vähättelyyn. Eri mieltä olevat eivät enää ole vain väärässä, vaan heidät nähdään turmiollisina, turhina ja tuomittuina historian kadotukseen.

Poliittisesti vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä kirjailija William Deresiewicz kritisoi The Free Press -julkaisussa vasemmiston poliittista retoriikkaa ja sen taustalla olevaa maailmankuvaa. Hänen mukaansa ajatus historian oikealla puolella olemisesta on vaarallinen myytti, joka perustuu virheelliseen käsitykseen historiasta.

Ajatus historiallisesta hengestä on ikivanha ja on löydettävissä mm. Hegelin ja Marxin 1800-luvun filosofiasta sekä myöhemmistä vasemmistoliikkeistä. Deresiewiczin mukaan tämä vasemmistolainen historiakäsitys ei ole realistinen kuvaus todellisuudesta, vaan myytti ja korkeintaan teoria. Hän muistuttaa, että historialla ei ole puoluekantaa, henkeä tai ennalta määrättyä tavoitetta.

Deresiewicz nostaa tikunnokkaan myyttisen kielikuvan ”historia tulee tuomitsemaan…”. Käytännössä ”historialla” tarkoitetaan tulevaisuutta ja tulevaisuudessa tehtäviä tulkintoja menneisyydestä. Taustalla on ajatus, että tulevaisuudessa väistämättä oikea erottuisi väärästä.

Ajattelutavan mukaan historia siis johtaisi näkemysten konsensukseen. Kaikki olisivat lopulta samaa mieltä. Piste. Deresiewicz kysyy, onko tällaista koskaan tapahtunut? Onko aikaa, jolloin ei olisi ollut vastakkainasettelua? Nykypäivän poliittiset kiistat edustavat sitä tulevaisuutta, jonka menneet sukupolvet saattoivat odottaa olevan yksimielisempi, harmonisempi ja moraalisempi.

Deresiewiczin mukaan ajatus historian lopullisesta tuomiosta vääristää ymmärrystämme historiasta, ihmisten ajattelusta ja toiminnasta. Historiaa tulkitaan uudelleen ja uudelleen eri aikoina, ja sitä tekevät eri tavalla ajattelevat ihmiset. Tunnettuja historiallisia hahmoja ja päätöksiä arvioidaan tavoilla, joita ei osattu ennustaa omana aikanaan niin kannattajien kuin vastustajienkaan näkökulmasta.

Ajatus tiettyjen poliittisten liikkeiden ja ideologioiden vääjäämättömästä voittokulusta sokaisee näkemästä maailman monimutkaisuutta ja epävarmuuksia. Deresiewicz käyttää esimerkkinä vasemmiston kuvausta nykyajasta ”myöhäiskapitalismina”. Käsitteeseen on leivottu sisään ennustus, että kapitalismi olisi elinkaarensa loppuvaiheessa. Jo 1800-luvulla elänyt Karl Marx uskoi itse todistavansa kapitalismin loppuvaihetta. Todellisuudessa erilaiset yhteiskuntajärjestelmät ja valtarakenteet voivat muuttaa muotoaan tai syntyä uudestaan.

Deresiewicz näkee vasemmiston historiauskossa uskonnollisia piirteitä. Puolensa valitseva ja lopullisia tuomioita antava historia on kuin pyhä henki. ”Historian oikealla puolella” olevat yhteiskunnalliset toimijat muistuttavat messiaanista pelastajaa, joka lupaa pelastusta ikuiselta kadotukselta. He nostavat itsensä jalustalle, jolta voi sanella muille, miten tulee äänestää, ajatella ja toimia. Tässä Deresiewicz näkee evankelisen saarnaamisen piirteitä. Erona on se, että historiauskon opinkappaleet keksitään mielivaltaisesti ja tyrkytetään ihmisille vailla itsekritiikkiä.

Erityisenä ongelmana vasemmistolaisessa historiakäsityksessä Deresiewicz näkee sen, että siitä puuttuu nöyryys. Sitä käytetään röyhkeyden oikeuttamiseksi. Hänen mukaansa ihmisillä on taipumus ylikorostaa nykyhetken poikkeuksellisuutta ja dramaattisuutta, kriisejä ja poikkeustiloja. Tämä mielentila ruokkii militanttia aktivismia.

Ajatus historian valtuuttamasta erityisestä missiosta oikeuttaa normien kiertämistä. Tämän on voinut todeta omakohtaisesti jokainen, joka on havainnoinut cancel-kulttuuria sekä lievempää median ja tutkijoiden osallistumista poliittisiin hysterioihin. Ammattieettisistä, neutraaleista tiedonvälityksen ja tutkimuksen ihanteista on paikoittain joustettu juuri ”historian oikealla puolella olemisen” nimissä.

Paitsi että historia ei valtuuta ketään. Deresiewicz kiteyttää, että historian mystifioiminen on pohjimmiltaan propagandaa. Sillä yritetään höynäyttää ihmisiä uskomaan, että jokin korkeampi voima olisi tehnyt poliittiset päätökset ihmisten puolesta.