Suomalaisessa mediassa hellitään käsitystä siitä, että Kreikkaan valuneet miljardit olisivat hyödyttäneet pääasiassa maan kansalaisia. Taloustoimittaja Juhani Huopainen on toista mieltä.
Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju kertoo Ilta-Sanomien haastattelussa käsityksiään Kreikka-kriisistä ja erityisesti siitä, mihin ja miksi Suomen lähettämät tuet eri muodoissaan ovat menneet.
Kreikkalaisia autettu, mutta mihin rahat ovat menneet?
Kangasharju aloittaa kohtalaisesti. Hän kertoo, että Kreikalla olivat menot suuremmat kuin tulot ja koska maa ei meinannut saada rahaa lainaksi markkinoilta, piti käynnistää tukitoimia. Hän jatkaa, että rahaa on mennyt myös Kreikan pankeille, ja lisää, että ”toki rahaa on mennyt osittain kiertotietä siihen, että saksalaiset ja ranskalaiset pankit ovat päässeet irti omista omistuksistaan. Niin on vältytty siltä, että koko Euroopan rahaliitto olisi hajonnut”.
Kreikassa valtaapitävä Syriza-puolue voi edustaa monelle vastenmielisiä uudistumishaluttomia kommunisteja. Mutta siitä, että he rehellisesti toteavat maansa velkakestämättömäksi ja maksukyvyttömäksi, euron virheeksi ja kaikki osapuolet syviä virheitä tehneeksi, pitäisi nostaa hattua. Se on enemmän kuin yksikään vanhan puolueen poliitikko, EU-instituution johtaja tai suomalaisen pankin pääekonomisti uskaltaa sanoa.
Kangasharju toistaa julkisuudessa hellittyä käsitystä, että kreikkalaisia tässä on pääasiassa autettu. Katsotaanpa lukuja. Kreikan valtion budjettivaje ennen korkokuluja oli vuosina 2010- 2013 yhteensä hieman alle neljäkymmentämiljardia euroa. Mikäli ”pelastajat” olisivat vain halunneet auttaa kreikkalaisia vähäosaisia, joista Kangasharju puhui, niin tukipakettien koko oli liioiteltu.
Mihin siis rahat menivät? Aiheesta on tehty lukemattomia selvityksiä. Yleisesti hyväksytty arvio tuntuu olevan, että yhteensä 240 miljardin euron tukipaketeista vain noin kymmenen prosenttia päätyi Kreikan budjettiin ja rakenneuudistuksiin. Suurin osa rahoista meni siihen, että pääasiassa saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistamien Kreikan velkakirjojen erääntyessä tilalle tulivat velkojiksi Kansainvälinen valuuttarahasto, yksittäiset euromaat sekä Euroopan rahoitusvakausväline ERVV.
Kreikan velkaa leikattiin 2012, mutta ei riittävästi. Maa jäi edelleen ylivelkaiseksi. Samalla Kreikan pankeille ja kansainvälisille hedge-rahastoille maksettiin tukipaketeista pääomitusta ja ”makeutusrahaa”, että velkakirjojen vaihtaminen pitempiaikaisiin menisi suotuisasti. Tähänkin meni osa tukipotista.
Mitä saatiin aikaiseksi?
Kysyttäessä, mitä tuilla saatiin aikaiseksi, Kangasharju on yllättävän hiljaa. Hän kertoo, että maa on tehnyt uudistuksia ja että maan julkinen alijäämä oli kääntynyt ylijäämäksi ja talous alkanut kasvaa.
On rohkea esitys, että tukipaketit synnyttivät uudistuksia tai että ne uudistukset olisivat olleet aina myönteisiä. Maan julkinen alijäämä ei myöskään ole kääntynyt ylijäämäksi, mutta budjetti ennen lainanhoitokuluja oli hetkellisesti ylijäämäinen.
Talouskasvua nähtiin muutama vuosineljännes vuoden 2014 aikana, mutta olisi uhkarohkeaa väittää, että ne olisivat tukitoimien tai uudistusten ansiota. Ehkä heikentynyt euro, öljyn hinnan alamäki ja samanaikainen hieman parempi kasvukausi Euroopassa vaikuttivat myös osaltaan.
Miksi tukitoimet vain jatkuvat?
Kysyttäessä miksi Kreikka pyytää koko ajan lisää avustusta Kangasharju vastaa, että uudistukset eivät ole olleet riittäviä ja että Syriza aiheutti negatiivisen käänteen menokurin pettäessä. Hän esittelee muutaman luvun ja toteaa pankkimiehenä hallinnan touhun vastuuttomaksi.
Jostain syystä hän jättää mainitsematta, että yleisesti tiedettiin Kreikan olevan velkakestämätön jo vuonna 2010. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ”ehdottoman luottamukselliseksi” merkityssä sisäisessä selvityksessä järjestö myönsi, että se tiesi Kreikan olevan ylivelkainen.
Selvitys totesi, että käyttämällä ylioptimistisia kasvuodotuksia ja vähättelemällä julkisen sektorin leikkausten aiheuttamia negatiivisia vaikutuksia Kreikka saatiin näyttämään velkakestävältä, ja tukitoimet pystyttiin perustelemaan. Vuodettujen IMF:n kokouspöytäkirjojen mukaan päätös syntyi riitaisten keskustelujen siivittämänä.
Kreikasta ei kovistelemalla velkakestävävää tule
IMF:n Euroopanasioista vastaavana johtajana vuodesta 2001 aina eläkkeelle menoonsa asti toiminut Ashoka Mody kirjoitti, että Kreikan osalta kannattaisi seurata IMF:n tutkimusosaston havaintoja: ylivelkaiset maat eivät kasva, leikkaukset heikossa taloustilanteessa kääntyvät itseään vastaan ja rakenteelliset uudistukset eivät ole niin tehokkaita, kuin usein tunnutaan toivovan.
Modyn mukaan mikäli Kreikka halutaan saada markkinaehtoisen rahoituksen piikkiin ja irti tukiletkuista, maan velka pitäisi leikata 50%/BKT-tasolle, 40 vuoden maksuajalla ja korottomana, ja pienentää primääribudjettiylijäämätavoite puoleen prosenttiin. Tuo tarkoittaisi käytännössä Euroopan maiden ja instituutioiden saamisten nollausta.
Kriisimaat ovat edelleen ylivelkaisia
Avauskappaleessa Kangasharju kertoo, että on vältytty siltä, että koko Euroopan rahaliitto olisi hajonnut. Se olisi ylevä perustelu, jos rahaliitto itsessään olisi taloudellisesti, eikä pelkästään poliittisesti säilyttämisen arvoinen juttu, tai jos ne toimet olisivat edes sen euroalueen pelastaneet.
Kreikan tukipaketointi ei torpannut tartuntavaaraa – ne maat, joita pidettiin velkakestämättöminä, päätyivät tukiluukuille joka tapauksessa. Lopulta vasta Euroopan keskuspankin lupaus kriisimaiden takaamisesta käänsi suunnan. Sekään ei estänyt deflatorista taantumaa, jonka käänsi vasta viime vuoden puolella ilmoitettu valtioiden velkakirjojen osto-ohjelma. Edelleen kriisimaat ovat ylivelkaisia, pankkijärjestelmät pääomittamatta ja järjestelemättömien luottojen osuus pilvissä. Pääomiksi on hätäpäissään laskettu jopa verovähennysoikeuksia.
Kreikka vuonna nolla
Kreikan paketointi ei kääntänyt Kreikan suuntaa. Kreikka on edelleen velkakestämätön ja maksukyvytön. Koko manner on traumatisoitunut valuuttaliitossa tapahtuneista epäsymmetrisistä shokeista ja niiden vaatimista yhteisvastuullistamisista.
Kreikassa valtaapitävä Syriza-puolue voi edustaa monelle vastenmielisiä uudistumishaluttomia kommunisteja. Mutta siitä, että he rehellisesti toteavat maansa velkakestämättömäksi ja maksukyvyttömäksi, euron virheeksi ja kaikki osapuolet syviä virheitä tehneeksi, pitäisi nostaa hattua. Se on enemmän kuin yksikään vanhan puolueen poliitikko, EU-instituution johtaja tai suomalaisen pankin pääekonomisti uskaltaa sanoa. Muistutettakoon, että maailmalla ja ekonomistien piirissä näkemys Kreikasta pääsyyllisenä on marginaalissa – olkoonkin, että se on poliittisesti hyvin suosittu ja äänekäs.
Euro vuonna nolla
Kangasharju ei halua tai uskalla nähdä sitä, mitä Milton Friedman varoitti 1997 tai Nicholas Kaldor 1971. Jostain syystä tämän näkeminen ei tuota vaikeuksia hänen edeltäjälleen Roger Wessmanille tai Nordean hallituksen puheenjohtajalle Björn Wahlroosille. Kun Lauri Holappa väitti paneelikeskustelussa, että Suomen talouden taantumaan pääsyyllinen löytyy EMU-jäsenyydestä, Kangasharju ei muistaakseni kommentoinut väitettä mitenkään.
Euroalueen perustavaa laatua olevien ongelmien kieltäminen ei torju populismia tai ääri-ilmiöitä. Se ei myöskään korjaa tilannetta. Se ei pääomita pankkeja tai käynnistä yksityistä kysyntää tai investointeja. Se ei palvele mitään muuta kuin tapahtuneiden virheiden peittelyä ja sitä kautta niiden jatkamista. Viimeksi niin tapahtui 90-luvun alussa.
Lainatakseni Suomen kuvalehden Tuomo Lappalaisen loistavaa kirjoitusta vuodelta 2012:
Nolot virheet hoidetaan mediassa yleensä työntämällä pää pensaaseen. Yhteisvaluutan kohdalla se tarkoittaa, ettei 1990-luvun suuria ratkaisuja haluta vieläkään kyseenalaistaa. Velkakriisiä hoitavilta päättäjiltä hyväksytään vaikka mitä älyttömyyksiä sillä verukkeella, että muuten euro hajoaa. Kaksi peruskysymystä jää taas esittämättä: a) ihanko totta? ja b) entä sitten? Poliittisesti voi olla epäkorrektia ihmetellä, mitä hulttiomaat tekevät eurossa. Mutta sitä relevantimpi kysymys se on journalistisesti. Tai siis olisi.
Mielestäni relevantti kysymys olisi, miksi yksikään valtiovarainministeriön, Suomen pankin, perinteisen puolueen tai liikepankin keulahahmo ei uskalla tai kehtaa sanoa, että euro meni p**seelleen, ja kriisinratkaisutoimet samoin. Ketä he suojelevat? Mitä he pelkäävät?
JUHANI HUOPAINEN