Neuvostoliitto rommasi, kommunistien perilliset löysivät viher-EU:sta itselleen uuden kodin

Miksi Yle ei raportoi EU-komission puheenjohtajan kännitoilailuista? Jos merenpinta todella nousee vihreiden profetoimalla tavalla, miksi Helsingin vihreät kaavoittavat asuntoja merenrannoille? Montako teollista työpaikkaa yksi ”vihreä” työpaikka tuhoaa? Muun muassa näihin kysymyksiin pohtii vastausta ympäristökysymyksiin perehtynyt vapaa kirjoittaja Matti Hukari.

Republikaanien Donald Trumpin vaalivoitto Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli järkytys Euroopan Unionin poliittisille johtajille. Aamun TV uutisissa 12.11.2016 YLE näytti Euroopan Komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin itsetyytyväistä puhetta siitä, kuinka EU:n ja hänen tulee opettaa Trumpia politiikassa. Tässä suhteessa Juncker muistuttaa Neuvostoliiton taannoista puoluejohtaja Leonid Bresneviä 1980-luvun alussa. Hänkin aikoi opettaa silloin Yhdysvaltain presidentiksi marraskuussa 1980 valittua Ronald Reagania.

YLE on nykyisin enemmän rähmällään EU:n suuntaan kuin aikanaan Neuvostoliiton suuntaan. Bresnevin ”vilustumisista” sentään uskallettiin kertoa lyhyesti, mutta Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Kataiselta ei kysytä koskaan kommenttia Junckerin esiintymisiin juopuneena.

Neuvostoliiton romahdus tuli Suomen poliittiselle eliitille yllätyksenä.

Vaikka Suomen Yleisradion toimittajien mielestä Neuvostoliitto oli vielä 80-luvulla paratiisi, niin Reagan tiesi asian paremmin, ja kutsui kommunistista Neuvostoliittoa ”mikkihiiritaloudeksi”. Neuvostoliitto oli todellakin talousihme, mutta käänteisessä mielessä. Vuonna 1979 Neuvostoliitossa oli neljä kertaa enemmän traktoreita kuin Yhdysvalloissa, mutta silti Neuvostoliitto tuotti vain kolmasosan Yhdysvaltain elintarvikemäärästä. Kolmannes Neuvostoliiton sairaaloista käytti vielä ulkovessaa ja elinajan odote oli romahtanut 7 vuotta alhaisemmaksi kuin Yhdysvalloissa, koska alkoholi kaatoi miestä kuin heinää. Neuvostoliitossa tehtiin 16 miljoonaa aborttia vuodessa ja Yhdysvalloissa vain 1,5 miljoonaa, vaikka väestömäärältään valtiot olivat lähes yhtä suuria. Näillä tilastoilla Reaganille oli selvää, että työväki loppuisi Neuvostoliitosta. Sitä työväkeä olisikin tarvittu, sillä Neuvostoliiton teollisuus tarvitsi tuotantomääriin nähden kolme kertaa enemmän työvoimaa ja materiaalia kuin Yhdysvaltain teollisuus. Silti Neuvostoliiton romahdus tuli Suomen poliittiselle eliitille yllätyksenä. Käyköhän EU:n kanssa samoin?

”Vihreä talous” ja muu maailmanparannus aikaansaa Euroopan Unionissa samanlaisia piirteitä kuin sosialismin autuus Neuvostoliitossa.

Voiko Euroopan Unionin tai euroalueen nykyistä tilannetta verrata Neuvostoliittoon 1980-luvulla? Iso-Britannian pitkäaikainen valtiovarainministeri (1983-1989) Nigel Lawson muistelee kuinka kommunismin romahdettua edistyksellisinä itseään pitäneet markkinatalouden vastustajat tarvitsivat uuden kodin, ja löysivät sellaisen vihreistä. He ovat niitä, jotka haluavat määrätä kuinka muiden tulisi elää ja he vastustavat yksityisiä omistusoikeuksia, yksilönvapauksia ja yrittämistä. Pitämällä yllä ilmastonmuutosuhkaa on saatu syy säädellä ja rajoittaa ihmisten vaurastumista ja parempia elinolosuhteita. Tosin he valikoivat itse ne asiat, joita pitävät ympäristölle ja ilmastolle vahingollisina asioina. He toteuttavat nyt unelmiaan Euroopan parlamentissa ja komission virkaportailla. Heidän kaunis terminsä ”Vihreä talous” ja muu maailmanparannus aikaansaa Euroopan Unionissa samanlaisia piirteitä kuin sosialismin autuus Neuvostoliitossa.

Neuvostoliitto tuhlasi kolmannen maailman sotilasapuun vuosittain 34 miljardia dollaria, josta 2 miljardia meni Kuubaan. Tällä hetkellä Euroopan Unionin kehitysapu ja pakolaisapu nielevät jäsenvaltioiden budjeteista suhteellisesti lähes samansuuruisen summan vuosittain.

Neuvostoliitossa perusteollisuuden tukiaisiin meni 1980-luvulla 8 % BKT:sta. Euroopan Unionin jäsenmaille asetettujen ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi säädettyjen tukiaisten osuus ei vielä ole aivan tätä luokkaa, mutta niiden määrä on edelleen kasvussa. Vuonna 1960 Neuvostoliitto julkisti tavoitteensa saavuttaa maailman korkein elintaso vuoteen 1980 mennessä. Se jäi haaveeksi, johon tuskin uskoivat muut kuin Suomen taistolaiset ja rauhanmarssijat. Muistaako kukaan kuinka EU:n piti vuonna 2000 laaditun Lissabonin strategian mukaan olla maailman kilpailukykyisin talousalue vuoteen 2010 mennessä? Ainakin YLE ja Helsingin Sanomat ovat tuon tavoitteen häveliäästi unohtaneet.

Euroopan Unionin suosimat nykyiset uusiutuvat energiamuodot ovat kalliita keinoja ilmastopolitiikassa. Ne tuhoavat EU:n kilpailukyvyn ja ovat päästöjen kannalta tuloksiltaan heikkoja, sekä merkityksetöntä toimintaa globaalilla tasolla. Kaiken huipuksi huomattava osa tukimiljardeista valuu Sisilian Mafialle, kuten jo mainitsemani Nigel Lawson toteaa kirjassaan An Appeal To Reason (2009) ja Ilkka Remes kuvaa dekkarissaan Omertan Laki (2013). Lähes päästötön ydinvoima on suhteellisesti korvautunut tuulivoiman fossiilisilla polttoaineilla ja eritoten kivihiilellä varsinkin Saksassa ja Iso-Britanniassa kun tuulivoiman varavoimaksi on rakennettu hiilivoimaloita. Nyt Ranskakin on painostettu vähentämään ydinvoimaloitaan, vaikka niiden ansiosta Ranskan talouden hiili-intensiteetti on ollut vain puolet Saksan vastaavasta.

Neuvostoliitossa oli aikanaan maailman tiukimmat ympäristönormit – niiden noudattaminen tosin oli unohdettu.

Viimeisen 20 vuoden aikana Euroopan Unionin energiapolitiikkaa on toteutettu vihreiden idealistien ja vihreän leiman saaneita energiamuotoja suosivien – ja tukiaisia rakastavien – poliitikkojen ehdoilla. Energiasta on aikaansaatu kallis, epävarma ja rajoittava tuotantotekijä. Tämä on osaltaan aiheuttanut teollisten työpaikkojen vähenemisen Euroopasta. Tukien ansiosta alhaisena pidetyillä sähkönhinnoilla ei markkinaehtoisia investointeja hevin löydy. Olisiko tämä syy siihen, että Suomen Vihreistä on tullut EU:n byrokratiakoneiston vankimpia tukijoita, vaikka vielä Suomen liittymisneuvottelujen aikaan, vuonna 1994, heistä huomattava joukko vastusti EU-jäsenyyttämme?

Neuvostoliitossa oli aikanaan maailman tiukimmat ympäristönormit – niiden noudattaminen tosin oli unohdettu. EU alkaa tässäkin suhteessa muistuttaa Neuvostoliittoa. Tilastojen mukaan hiilidioksidipäästöt vähenevät ja jätteiden kierrätysaste lisääntyy. Mutta EU:n kierrätystilastojen luotettavuus on täysin lukijan uskomuksen varassa, sillä virallisia laskentatapojakin on neljä erilaista. Niitä voidaan rakentaa jokaisessa jäsenmaassa omien tarpeiden mukaan. Lukija voi itse päätellä millainen tahtotila vaikkapa Kreikassa ja Italiassa on nykyisen eurokriisin oloissa kerätä luotettavaa tietoa EU:n tilastoihin. Näinhän se oli Neuvostoliitossakin kolhoosien tuotantokäppyröiden kanssa.

Kun kuuntelee Suomen vihreiden ulostuloja, ei ole vaikea huomata, että eivät he itse todellisuudessa usko ilmastonmuutokseen.

Kun kuuntelee Suomen vihreiden ulostuloja, ei ole vaikea huomata, että eivät he itse todellisuudessa usko ilmastonmuutokseen. Ei ainakaan silloin, jos siihen varautuminen olisi epäsuotuisaa heidän äänestäjäkunnalleen. Ensinnäkin kun Risto Isomäki julkaisi vuonna 2004 kirjan Sarasvatin hiekkaa, jossa Grönlannin jäätikkö liukuu mereen ja merenpinta nousee kymmeniä metrejä, varoiteltiin vihreiden taholta Helsingin rantarakentamisen olevan hukkainvestointi. Nyt eivät Vihreä kaupunginjohtaja Anni Sinnemäki ja kaupunkisuunnittelun vaikuttaja Osmo Soininvaara puhu sen puolesta, että Helsingin seudun kasvua ohjattaisiin sisämaahan, riittävän korkealle merenpinnasta. Toiseksi kun 23.10.2015 Ylen pääuutisissa mainostettiin Vihreiden varjobudjettia, sai puolueensa puheenjohtaja Ville Niinistö painottaa silmät kirkkaana, kuinka Vihreät panostaisivat paljon enemmän talouskasvuun kuin mitä nykyinen hallituksemme tekee. Kukaan toimittaja ei havainnut, että Niinistön lausunto oli vastoin kaikkea sitä aateperintöä, miksi vihreä liike on ylipäätään perustettu.

Euroopan Komissio ja vihreät poliitikot ovat jo vuosia mainostaneet, kuinka ilmastopolitiikka luo ns. vihreitä työpaikkoja. Niiden määritys on poliittisten tulkintojen varassa, ja poliitikkojen taholta kuulee laajaa vaihtelua siitä kuinka monta uutta vihreää työpaikkaa Eurooppaan milloinkin saadaan.

EU:n Vihreän talouden työpaikkoihin uskovat viittaavat usein Potsdamin Ympäristöinstituutin vuonna 2011 julkaisemaan raporttiin. Sen mukaan vihreään talouteen syntyy 6 miljoonaa uutta työpaikkaa, kun päästövähennysvaatimuksia kiristetään 20:stä 30 %:iin. Toiveita herättävä tulos perustui siihen, että päästöoikeuksien huutokaupasta saatavilla tuloilla tuetaan uusiutuvan energian työpaikkoja, joista suurin potentiaali on tuulivoimassa. Siis vihreiden työpaikkojen on tarkoitus olla veronmaksajien tukeen perustuvia. Raportissa todettiin, että aiemmin tällaiset investoinnit ovat vieneet rahoitusresursseja esim. terveydenhuollosta ja koulutukselta mutta ”uudessa vihreässä taloudessa” näin ei kävisi. Syytä, miksi vihreät ideologit voivat muuttaa kansantalouden lait, ei perusteltu. Toukokuussa 2012 uutisoitiin kuinka EU:n komissio on arvioinut, että vihreä talous tuo 10 miljoonaa uutta työpaikkaa vuoteen 2020 mennessä.

Mutta EU jatkaa itsepetostaan. Se rakastaa tarinaansa

Luvut sen kuin suurenivat. Europarlamentaarikko Satu Hassi lupasi entisen taistolaisen propagandataidoilla vihreiden puoluekokouksessa ja blogissaan 19.5.2012, että Euroopan komission työllistävän elvytysohjelman mukaan suurin uusien työpaikkojen potentiaali, 20 miljoonaa uutta työpaikkaa tällä vuosikymmenellä, on vihreillä aloilla. Nyt kun tavoitteen aikataulusta on jo puolet kulunut, ei tuloksista ole kerrottu halaistua sanaa.

Vih­reän idea­lis­min to­teu­tu­nei­ta työl­li­syys­vai­ku­tuk­sia on kui­ten­kin jos­sain sel­vi­tet­ty. Es­pan­ja tuki anteliaasti uu­siu­tu­van ener­gian käyt­töön­ot­toa jo vuo­des­ta 2001. Tä­hän liit­tyen 2009 es­pan­ja­lai­ses­sa yli­opis­tos­sa teh­tiin tie­teel­li­nen tut­ki­mus toh­to­ri Gab­riel Cal­za­da Ál­va­re­zin joh­dol­la (Stu­dy of the ef­fects on emp­loy­ment of pub­lic aid to re­ne­wab­le ener­gy sour­ces, Uni­ver­si­dad Rey Juan Car­los). Sen mu­kaan jo­kai­nen uu­siu­tu­vaan ener­giaan saa­tu työ­paik­ka on toi­saal­ta vie­nyt 2,2 teol­lis­ta työ­paik­kaa. Kai­ken hui­puk­si yk­si­kään näis­tä vih­reis­tä työ­pai­kois­ta ei oli­si syn­ty­nyt il­man jul­kis­ta tu­kea. Es­pan­jan ny­kyis­ten työt­tö­myys­lu­ku­jen ja jul­ki­sen ta­lou­den ti­lan­teen va­los­sa tut­ki­mus on lin­jas­sa rea­li­teet­tien kans­sa.

Mutta EU jatkaa itsepetostaan. Se rakastaa tarinaansa, jonka mukaan se on ilmastopolitiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Maksumiehinä ovat EU-maiden veronmaksajat. Ei ole ihme, jos Yhdysvaltain kongressissa vaikuttavat republikaaniedustajat ovat jo 20 vuoden ajan suhtautuneet pidättyvästi YK:n ilmastoidealismiin ja Europarlamentin toimintaan. Liian monet EU:ssa vaikuttavat poliitikot kun ovat laskutaidossa Vasemmistoliiton kansanedustaja Annika Lapintien tasolla. Hän kertoi että jos jokainen Euroopan valtion vähentää päästöjään 2 % niin näin saadaan jo 58 % vähennys yhteensä (Aarno Laitinen, IL 3.5.2014).

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.