Suomen on tarkoitus allekirjoittaa ensi viikolla Naton kanssa niin sanottu isäntämaasopimus. Sopimuksen mukaan Nato voisi harjoitella maassamme ja aluettamme voitaisiin käyttää myös kriisien aikana.

Puolustusministeri Carl Haglund sen enempää kuin ulkoministeri Erkki Tuomiojakaan ei voi perustella natoyhteistyötä 2000 -luvun alussa tehdyllä poliittisella päätöksellä, koska turvallisuusselonteon johtopäätökset eivät ole enää valideja. Venäjällä ja varsinkin Ukrainassa on tapahtunut niin paljon, että isäntämaasopimuksen allekirjoittamisen järkevyyttä tulee arvioida uudelleen eduskuntaa myöten. Vaikka sopimus ei suoraan velvoita kumpaakaan osapuolta antamaan tai vastaanottamaan apua ja joukkoja, on sen viesti luettavissa. Suomi haluaa lähestyä Natoa ja tarpeen mukaan seisoo Naton rinnalla. Isäntämaasopimus on(-kin) kuin troijan hevonen, jonka sisälle on kätketty tuleva sopimus Suomen Nato-jäsenyydestä.

Mikäli joskus annamme Natolle luvan tuoda sotilaskalustoa maahamme, käydä harjoituksia ja sotia Suomesta käsin, mihin me enää Nato-jäsenyyttä tarvitsemme? Koska Suomi ei ole Naton jäsen, on moraalisesti väärin tehdä tämän suuntaisia esisopimuksia siitä kansalta kysymättä.

Naton ja Venäjän välisen konfliktin sattuessa ja isäntämaasopimuksen realisoituessa, meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään ollaksemme osallisia samaan kriisiin. Historiassamme on vakava muistutus siitä, minkälaiset vaikutukset tämän kaltaisilla sopimuksilla voi olla. Vuonna 1940 Suomi teki Saksan kanssa kauttakulkusopimuksen, jotta Saksa pääsi Pohjois-Norjaan. Suomen salliessa Saksan käyttää maatamme myös hyökkäykseen, johti se Neuvostoliiton hyökkäämään myös Suomea vastaan.

Miksi siis provosoida Venäjää tilanteessa jossa he näkevät Naton suurimpana uhkana sitten kylmän sodan? Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei saa olla seikkailunomaista poukkoilua. Meidän tulisi ymmärtää, että karhun kanssa on pyrittävä elämään sovussa ja välttää tarpeetonta provosoimista.

MIKA NIIKKO