Onko naiivi maailmankatsomus joutilaan yläluokan uusi statussymboli?

Mitä yhteistä on urheiluautolla ja kovaäänisellä innokkuudella hakea vierastaistelijoita integroitavaksi suomalaiseen yhteiskuntaan? Eri aikoina yhteiskunnan huipulle on muodostunut hyväosainen eliitti, joka pyrkii erottumaan muista elämäntavoillaan. Näistä syntyy ihailtua muotia, joka leviää massojen keskuuteen ja pakottaa yläluokan keksimään uusia tapoja erottautua.

Cambridgen yliopistossa väitöskirjatutkimusta tekevä Rob Henderson näkee, että lähes sadan vuoden takainen teoria “joutilaasta luokasta” on päivitettävissä selittämään myös nyky-yhteiskuntaa. Aineellisten statussymbolien merkitys on vähentynyt radikaalisti ja luonut tarpeen keksiä uusia tapoja erottua. “Ylellisistä”, naiiveista näkemyksistä on tullut luksustuotteiden kaltaisia tapoja pönkittää sosiaalista statusta. Esimerkiksi varakkailla ihmisillä on vähemmän riskejä kannattaa hyveelliseksi koettua rajatonta maahanmuuttoa tai vaikka radikaalien Isis-vaimojen hakemista Suomeen, mikäli mm. maahanmuuton ongelmia ei joudu kokemaan omakohtaisesti arkielämässään.

..joutilas luokka käytti paljon aikaa hyödyttömän tiedon opiskeluun ja aktiviteetteihin, jotka näyttivät fiksulta tai taiteelliselta, mutta joilla oli olemattoman vähän käytännön hyötyä. Nämä aktiviteetit eivät hyödyttäneet ketään, mutta saivat tekijänsä näyttämään hyvältä.

Varallisuuden ja vaikutusvallan epätasainen jakautuminen on historian saatossa johtanut useisiin teorioihin valtahierarkioista ja yhteiskuntaluokista. Marxilaisen luokkateorian varjoon jää usein toinen hyvin vaikuttava kuvaus hyväosaisesta “joutilaasta luokasta”. Thorsten Veblenin lähes sadan vuoden takaisen klassikkoteorian mukaan vauras ja säännöllisestä palkkatyöstä riippumaton kansanosa pyrkii erottumaan ja hankkimaan itselleen sosiaalista statusta vaikeasti jäljiteltävillä tavoilla. Koska esimerkiksi vaurautta on hankala jäljitellä, ihmiset ovat läpi aikojen halunneet erottua erilaisilla statussymboleilla. Myös nimitykset, tunnustukset, meriitit ja triviaalit taidot ovat ajaneet saman asian, sillä kenellä tahansa ei ole mahdollisuutta päästä niistä osalliseksi. Cambridgen yliopistossa psykologian alalla väitöskirjaa tekevä tutkija Rob Henderson päivittää Veblenin teoriaa nykypäivään tuoreessa artikkelissaan.

Hendersonin mukaan uusi yläluokka on keksinyt mullistavan ja yllättävän ratkaisun: ylelliset uskomukset (engl. luxury beliefs). Nämä ovat tyypillisesti naiiveja väittämiä, oletuksia tai mielipiteitä, jotka eivät useinkaan ole perusteellisesti argumentoituja tai mietittyjä, mutta joihin liitetään korkea moraalinen asema. Tällaiset uskomukset tuovat äänekkäälle kannattajalleen statusarvoa toisten kustannuksella.

Ylellisten uskomusten tarkoituksena on viestiä kannattajansa korkeaa yhteiskunnallista asemaa, edistyksellisyyttä ja kouluttautuneisuutta. Ylellinen uskomus ei niinkään ole itsenäisen kriittisen ajattelun lopputulosta, vaan brändin kaltainen valmiiksi omaksuttava symboli:

”Huippuyliopistot ovat keskeinen paikka ylellisten uskomusten iskostamiseksi valikoidulle ihmisluokalle. Otetaan esimerkiksi sanasto. Keskiluokkainen amerikkalainen ei tyypillisesti osaisi valistaa heteronormatiivisuuden tai cis-sukupuolisuuden merkityksellisyydestä. Jos taas vierailet Harvardissa, törmäät suureen määrään 19-vuotiaita, jotka innolla selittäisivät nuo käsitteet auki. Kun joku käyttää ilmaisua kulttuurin omiminen, hän todellisuudessa yrittää viestiä: ’Olen käynyt huippukouluja.’ ”

Henderson hakee yhtäläisyyksiä sadan vuoden takaiseen yhteiskuntatieteen klassikkoon:

“Veblenin aikana joutilas luokka käytti paljon aikaa hyödyttömän tiedon opiskeluun ja aktiviteetteihin, jotka näyttivät fiksulta tai taiteelliselta, mutta joilla oli olemattoman vähän käytännön hyötyä. Nämä aktiviteetit eivät hyödyttäneet ketään, mutta saivat tekijänsä näyttämään hyvältä. Tätä seikkaa vasten voimme miettiä, mitä Veblen mahtaisi ajatellakaan nähdessään nykypäivän Twitterin.”

Keskeisenä selittävänä tekijänä pidetään ihmislajin sosiaalista luonnetta ja jopa alitajuista taipumusta välittää omasta asemasta ympäröivässä yhteisössä. Vielä nykyäänkin on tavallista kuulla viittauksia Maslow’n tarvehierarkiaan, jonka mukaan ravinnon ja fyysisen turvallisuuden jälkeen ihminen tavoittelee sosiaalisia tarpeita ja persoonallisempaa itsensä toteuttamista. Vuosikymmenten myötä ymmärrys ihmisen tarpeiden ja arvostuksen kohteiden muodostumisesta on tarkentunut psykologian, sosiologian ja taloustieteen aloilla. Onnellisuustutkimuksen mukaan vauraus ei sellaisenaan ole henkisen tyytyväisyyden lähde, vaan väline tavoitella korkeampaa statusta ja sitä kautta henkistä tyytyväisyyttä.

Alun perin biologian alalla syntyneen signalointiteorian mukaan eläinkunnassa yksilöt, erityisesti koiraat, ovat kehittäneet näyttäviä tapoja erottua muista samaa sukupuolta olevista lajitovereistaan energiaa kuluttavilla näytöksillä. Terveen riikinkukon säväyttävät pyrstösulat ja yleisemminkin lintujen soidinmenot ovat klassisia esimerkkejä eläinten tavoista signaloida naaraille epäsuorasti myös elinvoimaisuuttaan ja sopivuuttaan potentiaalisina parittelukumppaneina. Saman kaltaista signaloinnin logiikkaa on käytetty selittämään mm. ihmisten kilpailua työmarkkinoilla. Korkeaan koulutukseen ja harrastushenkiseen vapaaehtoistoimintaan liitetään usein signaaliarvoa, sillä lähinnä kyvykkäillä ja aikaansaavilla ihmisillä on aidosti varaa investoida ja käyttää energiaa niihin.

Riikinkukon häntä on tyypillinen ”kallis signaali”. Se on esteettinen, mutta hidastaa lintua ja tekee puolustautumisesta hyvin vaikeaa. Kuva: Jschultz2/Pixabay.

Globaali kapitalismi on tuonut tavallisten kuluttajien saataville innovaatioita, joista ei vielä sukupolvi sitten osattu edes unelmoida. Kehitys on nykypäivänä niin nopeaa, että edistyksellisestäkin teknologiasta tulee kerta toisensa jälkeen osa tavallista arkea. Tämä on vain yksi niistä syistä, joiden johdosta aineellisten statussymbolien merkitys on vähentynyt radikaalisti ja luonut tarpeen keksiä uusia tapoja erottua. Muuttuvassa maailmassa ihmisillä on siis tarve omaksua ja keksiä uusia luovia tapoja statuksensa nostamiseksi ja viestimiseksi. Kun jostain asiasta tulee helpommin saavutettava ja yleinen, siihen liittyvä statusarvo vähenee. Tämä selittää sitä, miksi erilaisia muoteja syntyy, leviää ja tulee lopulta uudempien trendien syrjäyttämiksi.

Hyväosaisten on helppo kannattaa näkyvästi mm. politiikkasuosituksia ja käytäntöjä, jotka eivät maksa heille suhteellisesti paljoa. Hendersonin omat esimerkit tällaisista uskomuksista ovat hyvin amerikkalaisia, kuten avoimien rajojen politiikka (engl: open borders) sekä moniavioisuus.

On mahdollista tunnistaa ylellisten uskomusten ilmiö myös suomalaisessa politiikassa. Suomesta Isisin riveihin lähteneiden aikuisten hakeminen takaisin olisi monin tavoin kallis, riskialtis ja epäkohtiensa vuoksi kiistelty operaatio. Näiden seikkojen sivuuttaminen periaatteellisuuden tai ”ihmisyyden” nimissä signaloi korkeaa moraalista statusta, ”meillä on varaa”.

Länsirannikon ruotsinkielisiltä alueilta käsin on helppo moraalisäteillä avoimien rajojen ja vapaan maahanmuuton puolesta ja vastaavasti torpata paikalliset aloitteet tuoda vastaanottokeskuksia omaan naapuriin (Nimby – not in my backyard -mentaliteetti). Jos maahanmuuton ongelmat rajautuvat lähiöihin, jo pelkästään siistimmässä kantakaupungissa asuvan poliitikon on helppo moraalisäteillä maahanmuuton fantastisuudesta miettimättä, kuka kohtaa kääntöpuolet.

Toinen esimerkki on korkeassa asemassa olevien miesten feminismi. Syksyn aikana Suomessakin on noussut esille tapauksia, joissa professorit ja teknologiavaikuttajat ovat julistaneet mediassa kieltäytyvänsä osallistumasta keskustelupaneeleihin, joiden osallistujat ovat pelkästään miehiä. Jo kertaalleen korkeaan asemaan päätyneelle henkilölle sukupuolikiintiöt ovat oman hyvinvoinnin kannalta yhdentekeviä. Sen sijaan urallaan nouseville miehille sekä myös naisillekin kiintiöihin liittyy erilaisia ongelmia. Sopivin henkilövalinta voi jäädä tekemättä, jos toissijainen kriteeri on täytettävä. Vastaavasti kyvykäs kiintiöpaikan täyttänyt henkilö voi monien silmissä olla kyvyiltään altavastaaja ja myös epäillä itseään sekä omaa valintaperustettaan.

Kun ylellisistä uskomuksista tulee laajemman yleisön tunnistamia statussymboleja, niitä aletaan omaksumaan. Useat organisaatiot ja työntekijät ovat näytöksenomaisesti julistautuneet erilaisten kiintiöiden kannattajiksi ja tiettyjen ihmisryhmien “liittolaisiksi”, vaikka se tulisi kalliiksi. He signaloivat, että heillä on siihen varaa. Hendersonin mukaan signalointi ajaa myös toteuttamaan taustalla olevia ideoita käytännössä. Siinä vaiheessa signaloinnilla voi olla kauaskantoisia ja yllättävänkin negatiivisia yhteiskunnallisia seurauksia. Ikävät kääntöpuolet kurittavat tyypillisesti yläluokan alapuolelle jääviä, joilla on vähiten varaa sietää seurauksia. Heillä eivät myöskään tyypillisesti ehdi nauttimaan moraalisäteilyn tuomasta statushyödystä.

Verrattuna aineellisiin statussymboleihin, ylellisten uskomusten omaksuminen sekä uusien syntyminen voivat tapahtua entistäkin nopeammin. Saattaisiko tämä selittää myös viime vuosina tiedostavissa piireissä kiihtynyttä kilpailua entistä absurdeimmista ideoista? Toisille fiktiiviseltä satiirilta kuulostava vitsi voi jo lähitulevaisuudessa nousta esille oikeissa uutisissa esimerkiksi hengentieteen harjoittamisena sukupuolentutkimuksen laitoksella Åbo Akademissa.