Helsingin Sanomista alkoi 1990-luvulla tulla omaa hyvää sanomaansa julistava orgaani, joka ei enää lainkaan välittänyt kätkeä puolueellisuuttaan. Niistä ajoista taitaa myös alkaa lehden alamäki, kirjoittaa Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen arviossaan Aleksi Mainion kirjasta Erkon kylmä sota – Helsingin Sanomat Moskovan varjossa.

Vihavaisen mukaan Helsingin Sanomat ansioitui perustajansa Eero Erkon ajoista lähtien sananvapauden puolustamisessa ja myös hankki läheisiä yhteyksiä länteen, anglosaksiseen maailmaan.

Kylmän sodan aikana HS nousi suomalaiseksi suurlehdeksi, joka myös kansainvälisesti katsoen kuului valioluokkaan, Vihavainen väittää.

– Siitä tuli yleisön suursuosikki ja suurvaikuttaja ja sen takia myös vallankäyttäjien kiinnostuksen kohde. Itse asiassa se pääsi myös itse vallankäyttäjien joukkoon, yhdeksi pelaajaksi.

– Omien subjektiivisten muistikuvieni mukaan vanha Hesari oli sangen monipuolista ainesta tarjoava foorumi, jossa samaan aikaan saattoi olla sekä neuvostoliittolaisten kolumnistien yleensä varsin tasapaksuja jaarituksia, että Jaakko Okkerin hykerryttävän kirpeitä sivalluksia kaikille suomettumisen apostoleille, Vihavainen muistelee.

Kari Suomalainen ei kumarrellut ketään ja, kuten hän itse piirroksessaan kertoi, kukaan ei häntä yrittänytkään komennella tai edes antaa ohjeita.

Kulttuurisivuillakin vanha Hesari oli nykyistä monipuolisempi.

– Moniarvoiseen lehteen kuuluivat myös Seppo Heikinheimon musiikkiarvostelut, joka kyllä joskus olivat niin hävyttömiä, että lukijaa vallan kauhistutti. Kirjallisuuden puolella Pekka Tarkka oli erinomainen klassikkojen tuntija, jos myöskin selvästi kantaa ottava kirjoittaja, Vihavainen ylistää.

Vihavaisen muistikuvien mukaan lehdestä sai moniarvoisuuden vaikutelman.

– Mikäli siellä joskus, eikä niin harvoinkaan, oli joku neuvostokommunismia mielistelevä artikkeli, löytyi sille kyllä varmasti myös vastapaino.

EU oli Aatos Erkon päähänpinttymä

Valta Hesarissa pysyi päätoimittajilla.

Aatos Erkko, joka lehden omistajana olisi voinut olla myös sen päätoimittaja, pysyi taka-alalla, ainakin enimmäkseen. Hän ei halunnut olla toimittaja, tuskin edes kustantaja, Vihavainen toteaa.

Vihavaisen mukaan Erkko kuitenkin alkoi tietyssä vaiheessa puuttua hyvinkin aktiivisesti lehden kirjoitteluun – ja se näyttää tapahtuneen nimenomaan 1990-luvulla.

Suomen liittäminen Euroopan yhteisöön oli Vihavaisen ja Mainion mukaan Erkon päähänpinttymä.

– Tämä obsessio näkyi jo hyvin räikeänä myös lukijalle. Mainio kertoo, että Erkko oli suuttunut jopa siitä, että lehti oli hairahtunut julkaisemaan jonkin yksinäisen EU-vastaisen kirjoituksen.

Vihavaisen mukaan 1990-luvun EU-kysymyksessä tuntee tuulahduksen ”siitä maanisesta yksituumaisuudesta, joka lehdessä nykyään vallitsee”.

Kylmän sodan jälkeinen aika yhtä alamäkeä

– Entisen moniarvoisuuden tilalle ovat sittemmin tunkeneet uudet ortodoksiat, feminismistä monikulttuurisuuteen, Vihavainen toteaa.

– Muutos näkyi vaikkapa Kari Suomalaisen erottamisessa. Vanhojen tähtitoimittajien kuten Jaakko Okkerin ja Jukka Rislakin tilalle alettiin värvätä keltanokkia, joista itse kukin piti kunnianhimonaan maailman muuttamista ja esitteli omia ajatuspörriäisiään sen sijaan, että olisi yrittänyt vain tehdä hyvää lehteä.

Kylmän sodan jälkeinen aika, jota Mainio ei kirjassaan käsittelekään, näyttää Vihavaisen mielestä olleen yhtä alamäkeä, jossa kukaties voidaan havaita eräänlaisen monopoliaseman turmeleva vaikutus.

– Kun lehti aivan avoimesti julistaa, että se pyrkii saamaan sivuilleen yhtä paljon kahden eri sukupuolen kuvia ja implisiittisesti pitää mahdottomana, että enempää nais- kuin miespuolisetkaan kirjoittajat voisivat olla objektiivisia, on se jo vajonnut syvälle orwellilaiseen totalitarismiin, Vihavainen pilkkaa.

Vihavaisen mielestä ”tiettyä lastenlehtimäisyyttä” lisäävät Hesarin nykyiset liitteet, joissa pariutumisongelmat, itsensä hemmottelu ja pintamuodit ovat keskeisiä tai jopa ainoita näkökulmia.

– Vertaileva analyysi siitä, mitä nykyiset, hiljattain rippikoulusta päässeet tyttöset kirjoittelevat ja mitä joskus 1980-luvun toimittajat – myös naispuoliset – kirjoittivat, voisi olla varsin valaiseva.

Suomen Uutiset