Pitkään puuhattu pankkiunioni eteni loppuvuodesta 2013 vaiheeseen, jossa saatiin luonnosteltua unionin niin kutsuttu toinen vaihe, eli kriisinratkaisumekanismi. Ensimmäinen vaihe eli pankkivalvonta on jo toteutumassa ja kolmas vaihe, joka sisältäisi ennen kaikkea yhteiseurooppalaisen pankkitalletussuojan, taitaa jäädä kokonaan toteutumatta.
Kannatan pankkivalvonnan kehittämistä eurooppalaisella tasolla ja äänestin sen puolesta europarlamentissa. Sen sijaan tämä pankkiunionin toinen vaihe näyttää minusta epäonnistuneelta.
Kriisinratkaisumekanismi on tarkoitus perustaa 10 vuoden kuluessa siten, että pankeilta peritään kansallisella tasolla maksuja, jotka vähitellen yhdistetään sitten euromaiden yhteiseksi 55 miljardin euron pelastusrahastoksi. Tässä järjestelyssä on monia ongelmia.
Ensinnäkin summa vaikuttaa toivottoman pieneltä. Tätä nykyä 55 miljardilla eurolla ei tarvittaessa pelasta kuin 1-2 keskisuurta eurooppalaista pankkia. Minkäänlaisen kansainvälisen, koko järjestelmää uhkaavan pankkikriisin torjumisesta ei tuolla rahalla voi olla puhettakaan. Ja kun tämä riittämätön raha on käytetty, siirrytään hyvin suurella todennäköisyydellä käyttämään Euroopan vakausmekanismin rahoitusta, eli jälleen kerran veronmaksajien kustantamaa yhteisvastuuta.
Minä ja perussuomalaiset puolueena vastustamme yksiselitteisesti EU-kansalaisten yhteisvastuuta toisten jäsenmaiden tai niiden pankkien veloista. Yhteisvastuu toteutuu kriisinratkaisumekanismissa kuitenkin jo lähtökohtaisesti, sillä pankeilta perittävät maksut eivät tietenkään ilmesty tyhjästä tai ”pahojen pankkiirien” pohjattomista taskuista, vaan siirtyvät tavallisten kuluttajien pankkipalvelumaksuihin.
Tämä on yhteisvastuuta aivan yhtä lailla kuin veronmaksajienkin kustantama solidaarisuus, vai kuka veronmaksaja nykyään selviää ilman pankkipalveluja? Nurinkurista kyllä, tämä järjestely saattaa lopulta aiheuttaa jopa laajemman yhteisvastuun kuin veronmaksajien kukkarolla käyminen: pankkipalveluja käyttää ainakin Suomessa aivan jokainen, (välittömiä) veroja taas maksaa huomattavasti harvempi. Eli yhteisvastuu saattaisi toteutua progressiivisemmin jopa veronmaksajien kukkaron kautta kuin pankkeja kurittamalla.
Osalla Euroopan päättäjistä tuntuvatkin faktat olevan aivan sekaisin. Ranskan presidentti osui lausunnoissaan kaikkein kauimmas totuudesta, kun hän kuvasi kriisinratkaisumekanismin ansioita seuraavasti: ”Nyt eurooppalaisen veronmaksajan tai ranskalaisen veronmaksajan ei tarvitse maksaa mitään jos tulee uusi finanssikriisi”. Todellisuudessa meidän kaikkien pitää nyt maksaa, vaikkei kriisiä tulisikaan.
Rahoituksen ja yhteisvastuun ohella järjestelyn ongelma on sen päätöksenteon byrokraattisuus. Tarkoitus on ilmeisesti perustaa pienempien (muutaman miljardin) tukipäätöksien tekemiseen suppea kriisinratkaisuneuvosto. Tältä osin ratkaisu voi olla toimiva, mutta näillä näkymin kaikki suuremmat pelastusoperaatiot vaativat pankkiunioniin kuuluvien maiden edustajien enemmistön siunausta, josta komissio mahdollisesti vielä voi valittaa. Koska pankkien pelastamisen tai alas ajamisen kaltaiset päätökset pitäisi pystyä tekemään yhdessä viikonlopussa markkinoiden ollessa suljettuina, ennustaa moniportainen menettely ongelmia.
Suomen kansallista etua ajatellen kriisinratkaisumekanismi on erityisen huono. Meillä pankit ovat kunnossa, mutta maksut lankeavat meille aivan samalla lailla kuin muillekin. Silti päätösvaltaa saamme mekanismissa aivan minimaalisesti. Jälleen kerran siis olemme antamassa päätösvallan rahoistamme muille – ja Suomen hallitus sanoo olevansa tyytyväinen.
Kaiken huipuksi Tanska ja Ruotsi jäävät ainakin alkuvaiheessa pankkiunionin ulkopuolelle. Kaksi maamme kolmesta suurpankista, Nordea ja Danske Bank, ovat vahvasti pohjoismaisia konserneja, joten tilanne on hyvin monimutkainen jos nämä pankit joutuvat ongelmiin. Suomelle pankkiunionin nykymuodosta ei välttämättä siis ole tulossa mitään muuta kuin laskuja. Meille mielekkäin pankkiunioni olisi tällä hetkellä lähinnä yhteispohjoismainen.
Lopuksi koko pankkiunionia arvioitaessa on tärkeää muistaa, että sillä ei ratkota nyt käynnissä olevaa kriisiä pankkien edelleen piilossa muhivine ongelmataseineen, vaan tulevaisuuden kriisejä. Pankkiunionista käydyssä keskustelussa tämä tuntuu jatkuvasti unohtuvan, kun federalistit painottavat pankkiunionilla olevan valtava kiire.
Todellinen kiireen aiheuttaja taitavat olla lähestyvät eurovaalit ja pelko siitä, että tuleva EU-kriittisempi europarlamentti ei tukisi moraalikatoa aiheuttavaa ja toimimatonta kriisinratkaisumekanismia.
Sampo Terho
Europarlamentaarikko (ps.)