Kun Julija Navalnajalta kysyttiin suoraan, palauttaisiko hän Krimin Ukrainalle, hänen vastauksensa oli mutkikas ja väistelevä. Hän myönsi Krimin kuuluneen Ukrainalle, mutta väitti, että se kuuluu nyt Venäjälle ja että “asia on monimutkainen” ja että “jopa ukrainalaiset viranomaiset” olisivat tästä samaa mieltä. Näin ei ole. Ukrainassa asia on täysin selvä: Krim on miehitetty alue, ja sen palautus on kansallinen ykköstavoite. Kukaan vastuullinen ukrainalainen poliitikko ei voi kutsua tilannetta monimutkaiseksi, koska kyse ei ole diplomatiasta vaan rikoksesta.
Navalnajan vastaus ei ollut pelkkä ulkopoliittinen kömmähdys. Se oli osoitus siitä, ettei hänen poliittinen ajattelunsa poikkea radikaalisti venäläisestä valtavirrasta, joka ei ole koskaan sisäistänyt kansainvälisen oikeuden periaatteita, kuten alueellisen koskemattomuuden kunnioittamista. Juuri tästä syystä monet ukrainalaiset katsovat epäillen niitä, jotka lännessä romantisoivat venäläistä oppositiota. Onko kyse aidosti demokraattisista arvoista vai vain siitä, että vaihtoehto näyttää länsimaiselta ja puhuu kauniisti?
Kuulostiko edellinen kysymys pelottavan tutulta? Aluksi Vladimir Putinkin vaikutti länsimaiselta ja puhui kauniisti.
Kun Putin nousi valtaan vuonna 2000, hänkin esiintyi uudistusmielisenä, teknokraattisena modernisoijana. Hän puhui oikeusvaltiosta, hallinnon tehokkuudesta, vapaista markkinoista ja jopa tarpeesta syventää yhteistyötä lännen kanssa. Monet lännessä halusivat uskoa, että tässä on pragmaattinen uudistaja – mies, joka tuo Venäjälle vakautta kaoottisen 90-luvun jälkeen. Ja niin he tekivät, kuten he nyt tekevät Navalnajan kanssa. Putin(kin) myi kauniita sanoja, länsi osti – ja samaan aikaan hän aloitti Venäjän demokratian murentamisen askel askeleelta.
Tätä taustaa vasten meidän on uskallettava kysyä myös itseltämme, mitä me näemme, kun katsomme venäläistä oppositiota? Näemmekö oikeasti arvot, vai katsommeko vain ulkoista tyyliä ja englanninkielistä esiintymistaitoa, joka resonoi länsimaisessa mediassa?
Meillä päin on ollut tapana sanoa: “Venäläinen lupaa sillan sinnekin, missä ei ole jokea.”
Ja liian usein olemme astuneet sen sillan päälle – vain huomataksemme, ettei se kanna.
Tai jos se kantaa, on se nyt täynnä panssarivaunuja.
Demokratia ei ole tyyli. Se on sisältöä, sitoutumista ja arvoja. Ja jos joku ei kykene yksiselitteisesti sanomaan, että Krim on miehitetty ja kuuluu Ukrainalle, hänen maailmankuvansa ei pohjaudu kansainväliseen oikeuteen eikä aitoon demokratiaan vaan kulissiin.
Imperiumi ei demokratisoidu ylhäältä
Venäjän federaatio ei ole vain maa. Se on monikansallinen imperiumi, joka perustuu ylivallan logiikkaan. Tämä järjestelmä on pysynyt kasassa sortamalla vähemmistöjä turvallisuuspalveluiden ylivallalla, keskittämällä median ja erityisesti lietsomalla pelkoa ulkoisista vihollisista. Sen olemassaolon edellytys on tiukka kontrolli ja jatkuva uhkakuva. Venäjän on pakko näyttää kansalle, että ilman vahvaa valtiota koittaa kaaos tai että vihollinen kolkuttaa ovella. Jos oikeaa uhkaa ei ole, se keksitään kuten nyt.
Monet länsimaat toivovat, että Venäjä voisi muuttua yksittäisten hahmojen kautta. Boris Jeltsinin aikana kokeiltiin vapautta, mutta seuraukset olivat traumaattiset. Hyperinflaatio, oligarkkien nousu, mafian valta ja Tšetšenian sota. Kansalle jäi kuva siitä, että demokratia merkitsee köyhyyttä, kaaosta ja nöyryytystä. Siihen pelkoon Putin rakensi valtansa.
Venäjällä ei ole historiaa toimivasta demokratiasta, eikä nykyinen järjestelmä perustu mihinkään, mikä mahdollistaisi sen syntymisen ilman ulkoista painetta tai sisäistä romahdusta. Putinin jälkeen tulee toinen Putin. Ei siksi, että Putin olisi ainutlaatuinen, vaan siksi, että järjestelmä ei salli muuta. Putin on tämän järjestelmän tuote ja sen ruumiillistuma. Kyse on kollektiivisesta Putinista.
Navalnaja – symboli ilman substanssia
Julija Navalnajasta halutaan tehdä uuden Venäjän symboli, mutta hänen esiintymisensä ei vakuuta. Hänen lausuntonsa Krimistä oli enemmän diplomaattista sumutusta kuin moraalista johtajuutta. Hän ei tuominnut Venäjän miehitystä selkeästi. Hän ei luvannut palauttaa Krimiä. Hän antoi ymmärtää, että tilanne on “monimutkainen”, vaikka kyse on suorasta rikkomuksesta – ei vain kansainvälisen oikeuden, vaan jokaisen suvereenin valtion perusoikeuden näkökulmasta. Oikeudesta olla olemassa ilman, että suurempi naapurimaa voi tulla ja halutessaan ottaa palan pois.
On ymmärrettävää, että länsi kaipaa toivoa ja hahmoja, joiden kautta rakentaa kaunista tarinaa muutoksesta. Mutta toivon ei pidä korvata realismia. Ukrainalaiset tietävät paremmin: Krimin kysymys on lakmustesti, jolla mitataan venäläisen poliitikon todellinen sitoutuminen kansainväliseen oikeuteen, naapurimaiden kunnioittamiseen ja demokratiaan. Jos tämä testi ei mene läpi, mikään muu ei riitä.
Imperiumin hajoaminen on ainoa todellinen muutos
Venäjä ei lakkaa olemasta uhka ennen kuin sen imperialistinen rakenne murtuu. Tämä tarkoittaa käytännössä federaation hajoamista ja sitä, että kansat kuten komit, tšetšeenit, jakuutit, udmurtit, mordvalaiset ja monet muut saisivat päättää omasta kohtalostaan. Vasta tällainen järjestelmä voi mahdollistaa alueellisen rauhan ja aidon demokratian syntymisen.
Tämä tuskin tapahtuu nopeasti eikä todennäköisesti ilman sisäistä kaaosta ja väkivaltaa. Ja mikä tärkeämpää, sitä ei voi eikä pidä ulkoa käsin pakottaa. Muutos voi syntyä vain sisältäpäin, mutta kansalaisyhteiskunnan liikkumatila on Venäjällä tukahdutettu lähes olemattomiin. Mahdollisuudet toimia ovat rajalliset, ja toivoa luova pohja puuttuu.
Samaan aikaan merkittävä osa kansasta on joko vuosikymmenten propagandan vaikutuksen alaisena tai yksinkertaisesti liian uupunut selviytymään arjestaan jaksaakseen välittää politiikasta. Kumpikaan tila ei synnytä muutosta.
Onkin rehellistä sanoa, että Putinin kuolema ei muuta järjestelmää, jonka selkärankana toimii turvallisuuspalveluiden, oligarkkien ja mafian epäpyhä kolminaisuus. Muutos Venäjällä vaatii vuosikymmenten työn, kasvatusjärjestelmän uusimisen ja syvän kollektiivisen tilinteon menneisyyden kanssa aivan kuten Saksassa natsismin jälkeen.
Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?
Meidän ei pidä olla sinisilmäisiä. Varsinkaan poliitikkojen ja median ei pidä olla sinisilmäisiä Julija Navalnajan kaltaisten hahmojen edessä. Venäjän federaatio nykyisessä muodossaan on ja pysyy uhkana erityisesti pienille naapureilleen, kuten Suomelle. Tämän uhan poistaminen ei ole mahdollista kauniilla puheilla tai rakentamalla illuusioita länsimielisistä “oppositiojohtajista”, jotka eivät kykene sanomaan ääneen perusasioita, kuten: Krim kuuluu Ukrainalle ja miehitys on rikos.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan on perustuttava realismiin. Toivoa saa, mutta ei saa hukkua fantasiaan.
