Astelen pitkospuilla, pienen kambodžalaisen metsän siimeksessä. On kosteaa ja lämmintä. Mökki siellä, toinen täällä. Yhdessä niistä seisoo mies, joka näyttää eläköityneeltä Yhdysvaltojen sotilaalta. Hän pyytää peremmälle. Mies esittelee itsensä museon oppaaksi. Hänen pieni, rujo museonsa on täynnä miinoja.
Vain pieni hetki sitten Kambodžan yli pyyhälsi punaisten khmerien raivoisa myrsky. Harhainen, ihmishengistä piittaamaton ideologia kahmaisi maan vuosiksi valtaansa. Sadattuhannet menettivät henkensä käsittämättömässä, vimmaisessa terroriaallossa. Ja tuon ajan tapahtumat kylvävät kuolemaa edelleen.
Maan luoteispäädyn rajanaapuri on Thaimaa. Maiden raja kylvettiin sodan aikana täyteen miinoja, ja niitä on siellä vielä tänäkin päivänä runsaasti. Yhdysvallat puolestaan peitti hieman aikaisemmin maan kaakkoisosan metsiköt ja pellot pommeilla, osa niistä on edelleen räjähdysalttiita.
Takaisin miinamuseoon. Sen seinältä löysin suttuisen tulosteen, jonka otsikossa luki: Ottawa treaty – tarkoittaen siis Ottavan miinankieltosopimusta. Otsikon alla maailman kartta, johon oli merkitty sopimukseen osallistuneet maat. Suomi oli unohtunut listalta pois, mutta sikäläisten surkeaa tilannetta paikan päältä katsellessa Suomen osallistuminen tai osallistumatta jättäminen tuntui suoraan sanottuna yhdentekevältä. Punakhmerit olisivat tehneet hirmutekonsa täysin riippumatta siitä, olisiko Suomi ollut mukana miinakieltosopimuksessa vai ei. He olisivat tehneet tekonsa, vaikka Kambodža olisi ollut siinä itse mukana.
Vaikka koko silloinen maailma toivoi, ettei Kambodžan kansanmurhaa olisi tapahtunut, se tapahtui silti. Ja aivan samoin tänä päivänä tapahtuu asioita, joita harva haluaa. Surkeat asiat tapahtuvat silti.
”Tämä ei voi olla totta”, totesi Ukrainan tapahtumista äskettäin eräs sikäläinen mies, jonka tunnemme nimellä Sergei Bubka. Lähes samoja sanoja käytti oma isoäitini, kun kuuli Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen vuonna 1939. Sotavoiman käyttö on rauhan aikaa eläville lähes käsittämätön asia. Ja yhtä hämäräksi jää monelle ajatus siitä, miksi sodan uhkaan pitäisi etukäteen varautua.
Maanpuolustuksesta vastaavien henkilöiden pitäisi pystyä ennakoimaan asioita paremmin. Keskustan Seppo Kääriäinen ainakin kuulosti varovaiselta ja kaukonäköiseltä puolustusministeriaikanaan vuonna 2005:
”Suomen täytyy olla turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa äärimmäisen realistinen, jopa inhorealistinen. Historian opetus on, että mitä tahansa voi tapahtua, vaikka nykyhetkellä näköalat vaikuttaisivatkin rauhallisilta, seesteisiltä ja ei-uhkaavilta. Historia opettaa, että huonoin mahdollinen vaihtoehto voi toteutua silloin kuin sitä kaikkein vähiten odottaa. ”
Kääriäisen sanat olivat täyttä totta, mutta asia lienee ollut muilta ajattelijoilta lainassa. Tuskin hän olisi muuten osallistunut maamme puolustuskyvyn tahalliseen rampauttamiseen äänestämällä hetken päästä maamiinat kieltävän sopimuksen puolesta. Samaan käsittämättömään ratkaisuun päätyi myös hänen puoluetoverinsa, reservin kapteeni Juha Sipilä. Kokoomuksen, SDP:n, KD:n, vihreiden ja vasemmistoliiton kaikkien edustajien ohella. Vain perussuomalaisten kilpi säilyi puhtaana.
Suomen armeijalla oli vielä äskettäin käytössään maamiina-ase. Edullinen ja tehokas puolustusväline. Niitä ei kylvetty pelloille tai metsiin, vaan siistissä rivissä olivat, monen lukon takana. Kaikkein pahimman päivän varalta. Sen päivän, jollaista ei pitäisi tulla. Jota kukaan ei uskonut todeksi.
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 3/2014 -lehden pääkirjoituksena.
Matias Turkkila