Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että rahapelijärjestelmä siirtää varoja hyväosaisille ja maaseudulta kaupunkeihin. Häviäjiä ovat pienituloiset ja vähän koulutetut.

Pelaamisen yhteiskunnallisia vaikutuksia on viime vuosina selvitetty Suomessa ja aiheesta on julkaistu tiedelehdissä useita artikkeleita (1, 2). Tutkimus tuo esiin monia nykyjärjestelmän ongelmia.

Köyhät menettävät peleihin selvästi suuremman osan tuloistaan kuin varakkaat. Kun pelieuro kilahtaa yhteiskunnan kassaan on kyseessä tosiasiassa vero. Tuon rahan jakamisesta päätetään poliittisin perustein.

Rahapelituotot, joita jaetaan erilaisiin yleishyödyllisiin kohteisiin, ovat veronluonteisia maksuja, joita ei kuitenkaan kutsuta veroiksi. Se, että jotain maksua ei lainsäädännössä kutsusta veroksi, ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö se käytännössä olisi vero.

Pelituottojen kutsumista veroksi vastustetaan usein sillä perusteella, että pelaaminen on vapaaehtoista. Perustelu on ontuva, koska suuri osa veroista on tällaisella logiikalla vältettävissä. Jos ei ole tuloja, niin ei tarvitse maksaa tuloveroja ja liikevaihtoveron välttää, kun jättää ostamatta.

Avustettavia järjestöjä on lukemattomia. Perinteisesti kansalaisjärjestöt ovat saaneet merkittävän osan tuloistaan jäsenmaksuista, myyjäisistä ja yksityisiltä lahjoittajilta. Varainhankinta työllistää huomattavan osan järjestöjen henkilöstöstä ja vuosittaisiin rahoituspäätöksiin liittyy epävarmuutta.

Tutkijoiden mukaan ongelmana voi pitää myös sitä, että tukea saavat järjestöt kilpailevat markkinaehtoisesti toimivien yritysten kanssa.

Sanotaan, että raha ei tuo onnea, mutta myöskään pelaavat ihmiset eivät yleensä näytä erityisen onnellisilta.

Maallikon näkökulmasta kuitenkin monet tuetut kansalaisjärjestöt tekevät kiistatta arvokasta ja vapaaehtoistoiminnan ansiosta kustannustehokasta työtä.

Valtion ensisijainen tehtävä on kuitenkin huolehtia kansalaisten perustarpeista.

Jos kansalaisjärjestö ei kykene lainkaan itse hankkimaan rahoitusta eikä edistä yhteiskunnan perustehtävien toteutumista voidaan kysyä tulisiko sen myöskään saada verovaroja käyttöönsä.

Rahapeleillä tuetaan paljon esimerkiksi pääkaupunkiin keskittyvää korkeakulttuuria, jota kuluttavat useammin juuri suurituloiset. Merkittävin yksittäinen edunsaaja on vuosia ollut Kansallisooppera.

Se, joka laatii pelin säännöt, voittaa aina. Tämä vanha viisaus pätee niin rahapeleissä kuin politiikassakin. Kansalaisilla on oikeus edellyttää sellaisia sääntöjä, joiden vallitessa nuoria sekä ongelmapelaajia suojataan ja tuotot jaetaan oikeudenmukaisesti.

ILMARI TARKKONEN