Eliittien ylituotanto viittaa tilanteeseen, jossa yhteiskunta tuottaa entistä enemmän korkeasti koulutettuja, kunnianhimoisia ja statushakuisia yksilöitä, mutta yhteiskunta ei silti pysty tarjoamaan samassa suhteessa korkeita taloudellisia ja yhteiskunnallisia valtapositioita. Käsitteen on lanseerannut arvostettu historioitsija Peter Turchin, joka on puhunut ilmiöstä jo vuosia.
Viime aikoina länsimaiden sisäinen polarisaatio ja kiristyvä geopoliittinen tilanne ovat lisänneet ihmisten huolia yhteiskunnan eheydestä. Turchin julkaisi uusimman kirjansa End Time samasta aiheesta jo kaksi vuotta sitten. Tuolloin hän vieraili suomalaistaustaisen William A. Niskasen mukaan nimetyn amerikkalaisen ajatushautomo Niskanen Centerin podcastissa. Suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon Niskanen toimi 1980-luvulla presidentti Ronald Reaganin talousneuvonantajana. Tätä nykyä Niskanen Center tunnetaan Yhdysvalloissa maltillisen ja puoluerajoja ylittävän keskustelun rakentajana.
Turchin varoittaa, että ihmiskunnan historiassa eliittien ylituotanto on pitkittyessään johtanut epävakauteen, konflikteihin ja jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Turchin näkee nyt länsimaisen yhteiskunnan kulkevan polkua, jolle löytyy entistä enemmän huolestuttavia vertailukohtia historiasta.
Eliitin tuolileikki
Turchin havainnollistaa eliitin ylituotantoa sellaisella tuolileikillä, jossa tuolin määrä pysyykin samana, mutta pelaajia lisätään jatkuvasti. Yhä useampi jää ilman istumapaikkaa ja turhautuu.
”Tämä on hyvä vertauskuva yhteiskunnistamme, koska eliittipyrkyrit ovat tyypillisesti tarmokkaita, kunnianhimoisia, korkeasti koulutettuja ja organisointikykyisiä. Kun he eivät saa odottamaansa asemaa, he turhautuvat. Monet heistä yrittävät turmella ja kumota yhteiskuntajärjestyksen, jota he pitävät epäoikeudenmukaisena.”
Tämä voi johtaa kasautuvaan tyytymättömyyteen, poliittiseen hajaannukseen ja äärimmäisissä tapauksissa vallankumouksiin. Historioitsijan mukaan kehityskulku näkyy tämän päivän Yhdysvalloissa erityisesti kahdessa muodossa. Varakkaiden ihmisten määrä on kasvanut valtavasti 1980-luvulta lähtien, ja monet heistä pyrkivät käyttämään omaisuuttaan poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen. Ääriesimerkkeinä hän mainitsee Donald Trumpin ja Michael Bloombergin.
Toisekseen, korkeakoulutuksen räjähdysmäinen lisääminen on luonut suuria määriä hallintoalojen ammattilaisia, joille ei löydy riittävästi korkeita virkoja tai vastaavaa valta-asemaa. Turchinin mukaan tämä kasvattaa nk. vastaeliittejä, jotka ryhtyvät haastamaan vallassa olevia ryhmiä.
Turchin julkaisi ensimmäiset havaintonsa tästä kehityskulusta jo vuonna 2010 arvovaltaisessa tiedelehti Naturessa. Tuolloin historioitsijan ajatukset oli helppo sivuuttaa. 2020-luvun Yhdysvaltojen poliittisen kuohunnan myötä Turchinin hahmotelmat ovat jo ilmiselvää todellisuutta. Länsimaissa on havaittavissa yleisestikin, että perinteiset valtaa pitävät oikeisto- ja vasemmistoblokit ovat pirstaloituneet. Kehityksen suunta ei myöskään ole kääntymässä.
Taloudellisen ja poliittisen vallan keskittyminen muovaavat poliittista kenttää
Toisen maailmansodan jälkeen talouskasvun hyödyt jakautuivat Yhdysvalloissa niin tasaisesti, että historioitsijan mukaan se muistutti peräti ”Pohjoismaiden tyylistä sosiaalidemokratiaa”. 1970-luvun lopulta lähtien talouskasvun on kuitenkin palvellut ylikorostuneesti hyväosaisia. Työn tuottavuus on noussut, mutta reaalipalkat ovat pitkälti polkeneet paikallaan. Tämä lisää jännitteitä ja johtaa Turchinin mukaan yhä häijympään valtakamppailuun, yhteiskunnan perinteisten sääntöjen rikkomiseen ja polarisaatioon.
Turchinin tapa osoitella eriarvoisuuden kasvua saattaisi äkkiseltään tuoda mieleen vasemmistolaiset yhteiskunta-analyysit, joista mm. taloushistorioitsija Thomas Piketty on tullut tunnetuksi. Historioitsija ottaa kuitenkin pesäeroa vasemmistolaisiin analyyseihin ja muistuttaa, ettei hallinnollinen ja taloudellinen eliitti ole kuitenkaan monoliitti – eliitin sisällä on suuria aatteellisia jakolinjoja. Turchin muistuttaa, että varsinkin perinteiset amerikkalaiset eliittiyliopistot tehtailevat nykyisin eliittipyrkyreitä, jotka päätyvät keikuttamaan perinteistä järjestystä.
Polarisaatio ei sulje pois pirstaloitumista ja poliittisten mannerlaattojen yllättäviä liikkeitä. Turchinin mukaan useissa maissa poliittinen keskikenttä vanhasta oikeistosta vanhaan vasemmistoon on ryhmittynyt eliittien agendojen mukaisesti. Vastaavasti oikeiston sekä vasemmiston kasvaneet laidat pyrkivät molemmat haastamaan sitä – vaikka eivät muuten poliittisesti yhdistäisikään voimiaan.
Turchin käyttää esimerkkinä republikaanien oikean laidan J.D. Vancea ja demokraattien vasemman laidan Bernie Sandersia vastakkaisista poliittisista johtajista, jotka ovat molemmat peränkuuluttaneet talouskasvun hedelmien reilumpaa jakautumista. Samanlainen asetelma on havaittu myös Ranskassa kansallismielisen Marine Le Penin ja kommunistien kohdalla.
Historioitsija näkee perinteisten poliittisten jakolinjojen pirstaloitumisessa yhtymäkohtia Yhdysvaltojen sisällissotaa edeltäneeseen 1850-lukuun. Tuolloin vanha kaksipuoluejärjestelmä romahti, ja kymmenet uudet puolueet kilpailivat vallasta. Turchin huomauttaa, että Trumpin aikana republikaanit ovat historiallisen hajaannuksen vallassa. Samalla myös demokraattien sisäinen jakautuminen on huomattava ilmiö.
Turchinin mukaan historia tarjoaa kaksi mahdollista lopputulemaa tällaiselle kehitykselle. Dramaattisemmassa skenaariossa yhteiskunta ajautuu jyrkempään vastakkainasetteluun ja kaaokseen, jossa vanha eliitti menettää asemansa. Sopuisammassa skenaariossa yhteiskunta eheytyy reformien avulla, jolloin eliitit itse rajoittavat valtaansa ja tällä tavoin neutraloivat tyytymättömyyttä.
Yhdysvaltain 1900-luvun alun New Deal osoitti myös rauhanomaisen tien olevan mahdollinen.
Eliitin ylituotanto auttaa hahmottamaan nyky-yhteiskunnan ilmiöitä
Amerikkalainen tutkija Michael Lind sivusi teemaa vuonna 2020 julkaisemassa kirjassaan The New Class War: Saving Democracy from the Metropolitan Elite. Hänen mukaansa populismin esiinmarssi ei ole juurisyy länsimaissa todistetulle poliittiselle murrokselle. Pikemminkin hän pitää populismia reaktiona jo pidempään kyteneelle ”teknokraattiselle liberalismille” ja urbaanin vasemmiston elitismille, jotka ovat hylänneet perinteisen työväen.
Suomessa vieraillut brittiprofessori, politiikan tutkija Matthew Goodwin piti Suomalaisuuden liiton järjestämässä keskustelutilaisuudessa hämmästyttävän puheenvuoron brittiläisen eliittiluokan voimakkaasta radikalisoitumisesta.
Goodwinin mukaan median, politiikan, kulttuurin ja luovien alojen eliittiluokkaan kuuluu noin 20% kansasta. Tämä luokka on kääntynyt kulttuurivasemmalle viimeisten 20 vuoden aikana, ja samalla ajautunut hyvin kauas keskivertoäänestäjästä.
Eliitin ylituotanto auttaa ymmärtämään myös hallinnollisen keskiluokan ja nk. järjestörälssin paisumista. Jos esimerkiksi yksityinen sektori ei pysty työllistämään humanistisilta aloilta valmistuvia korkeakoulutettuja, tuoreilla eliittipyrkyreillä on kannustimet suosia politiikkaa, joka lupaa uusia julkisia virkoja tai julkista tukea hallintohenkilöstöä palkkaaville järjestöille. Tämä on nähtävissä parhaillaan Suomessakin.
