Suomen lainsäädäntö on alisteinen EU-lainsäädännölle. EU ei piittaa omista laeistaan. Näiden yhdistelmä aiheuttaa Suomelle erikoisen oikeudellisen tilanteen. Asiasta kirjoittaa päätoimittaja Matias Turkkila.

On ollut jo pitkään tiedossa, että EU-oikeus on jäsenvaltioiden kansallisen oikeuden yläpuolella. Tätä kutsutaan ensisijaisuusperiaatteeksi.

Mutta mitä on EU-oikeus? Onko sitä olemassakaan?

Keneltäkään ei varmaan ole jäänyt huomaamatta, että EU ei noudata omia sääntöjään. Ei edes kaikkein pyhintään, eli perussopimuksia, joiden lähin vastine Suomessa on perustuslaki.

Keskustan Antti Kurvinen kertoo EU-oikeuden tulkinnan olevan teleologista – siis päämäärähakuista.

Sama suomeksi: tarkoitus pyhittää keinot.

EU:n toiminta on kieltämättä ollut tämän periaatteen mukaista.

Esimerkki: EU:n peruskirja kieltää ehdottomasti maiden välisen yhteisvastuun. Kieltoa on rikottu pää märkänä, ja erilaisia yhteisvastuuseen perustuvia rahoitusmekanismeja on rakennettu vuosikausien ajan.

Juuri nyt odotetaan EU-komission ehdotusta, joka vie kielletyn yhteisvastuun niin sanotusti nextille levelille. On tarkoitus antaa suoria avustuksia. EU on jälleen luomassa uutta rahoitusvälinettä, joka ei perustu vallitsevaan lakiin, vaan on sen vastainen.

Suomen pääministeri Sanna Marin ei puutu siihen, että uusi tukimuoto rikkoo sekä EU-perussopimuksen henkeä että sen suoraa kirjainta. Hänen mukaansa Suomi kannattaa rakentavaa otetta ja yhteisymmärrystä.

Suomessa on kaksi keskeistä kansanvallan instituutiota. Toinen on pääministerin johtama eduskunta, toinen on tasavallan presidentti. Viikonlopun kultarantakeskustelujen keskeinen anti oli näiden kahden välinen konflikti. Sauli Niinistön sanoma on verhottu diplomatian kielelle, mutta viesti on selvä: tasavallan presidentti varoittaa yhteisvastuusta. Pääministeri ei lotkauta korvaansakaan.

+++

Kuuluisan Kantin imperatiivin mukaan jokainen yksittäinen teko tulisi aina punnita siten, että teon perusteella voitaisiin säätää yleinen moraalilaki. Esimerkiksi tikkarin varastaminen on huono ajatus, koska yksittäisen varkauden salliminen edellyttäisi ajatusta, että varastaminen on ylipäätään sallittua. Harva kannattaisi tällaista.

EU-oikeus ei läpäise Kantin imperatiivia. EU tarjoilee meille ajatusta, että lakien ja kaikkein keskeisimpien EU-periaatteiden rikkominen on sallittua.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että lait laaditaan eduskunnassa perusteellisen kansalaiskeskustelun ja asiantuntijakuulemisten jälkeen.

EU:ssa kaikki on toisin. Euroa ja velkaantumista koskevissa kriittisissä kysymyksissä EU:n lakeina toimii tällä hetkellä poliittinen tahto. Ei lain kirjain eikä sen henki.

Suomen lainsäädäntö on alistettu tälle tahdolle.

Lopputulos on häkellyttävä – on mahdotonta täsmällisesti sanoa, mitkä oikeudelliset periaatteet ovat Suomessa voimassa ja mitkä eivät.

+++

On syytä muistuttaa ikivanhasta kahtiajaosta, jota kuvaavat termit rule-of-law ja rule-by-law:

Rule-of-law tarkoittaa oikeusvaltioperiaatetta. Sen peruspilareihin kuuluu periaate, jonka mukaan kukaan ei ole lain yläpuolella. Poliittisten johtajien oikeus hallita nojaa kansalaisten vapaaehtoiseen valintaan.

Rule-by-law tarkoittaa hallitsijan oikeutta vallankäyttöön lakien avulla. Maailman pimeimmissä despotioissa hallitsijat käyttävät lakeja turvatakseen oman valtansa. Laeista ei ole suojaa hallitsijoiden vaatimuksia ja mielihaluja vastaan, vaan ne päinvastoin sinetöivät hallitsijan aseman.

Euroopan unioni on ottanut askeleita jälkimmäiseen suuntaan. Unioni hilaa päämajansa katolle despotian lippua.

Poliittinen tahto tekee mitä tahansa turvatakseen asemansa ja valtansa. Kuten EKP:n ex-pääjohtaja Mario Draghin sanoi: “whatever it takes”.

+++

Se poliittinen tahto, joka ei itse välitä oikeusvaltioperiaatteesta, syyttää tietenkin samasta synnistä muita. EU käy sen mahtia vastaan niskoittelevien jäsenmaiden (Puola, Unkari) kimppuun muodollisena perusteenaan oikeusvaltioperiaatteen rikkominen.

Ilmassa leijuu paradoksin katku.

MATIAS TURKKILA