YHDYSVALLAT | Yltiöliberaali, humanismin sädekehää tavoitteleva politiikka ajoi New Yorkin 1970-luvulla kassakriisiin. Holtittomasti johdettu osavaltio velkaantui hallitsemattomasti. Puhuttiin ”New Yorkin sairaudesta”, jolla tarkoitettiin tuhlaamisen ja tehottomuuden noidankehään vajoamista. Tympääntyneet kansalaiset vaihtoivat johtoa, ja osavaltio aloitti kivuliaan terveyhdyttämisohjelman. Donald Trump käynnisti tuona aikana runsaasti rakennushankkeita, jotka osaltaan auttoivat osavaltiota tervehdyttämään talouttaan. Yhdysvaltain ja Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut toimittaja Matti Hukari arvioi tuon ajan julkisuuden vaikutusta Trumpin suosioon presidentinvaalien alla.

1960-luvulla New York oli sivistyksellinen ja sosiaalinen saareke Yhdysvalloissa. Konservatiivisten kolumnistien mukaan se oli ”sosialismia yhdessä kaupungissa”: ilmainen College, ilmainen maailmanluokan Yliopisto City University of New York, ilmaisia päivähoitopaikkoja, 19 julkista sairaalaa ja ilmaiset museot. Talouskokeilu toimi kun talous kasvoi, mutta 1973 alkaneen öljykriisin laineet osuivat ensimmäisenä New Yorkiin. Vuonna 1970 kaupungin työttömyys oli 5 %, mutta kesällä 1975 jo 12 %.

Simon käyttää New Yorkia esimerkkinä siitä, kuinka liberaalinen poliittinen kaava tuhoaa julkisen talouden eli loputon humanismin sädekehän tavoittelu tuhoaa yhteiskunnan selviytymismahdollisuudet.

Pormestari John Lindsay ilmoitti öljykriisin alkaessa uhmakkaasti, ettei lainanotolle ja palveluille tarvitse laittaa rajoja, koska kaupunki maksaa lainoista korkeaa korkoa, ja tukee näin korkojen maksullaan kaupungin pankkeja ja niiden työllisyyttä. Pankkituki olikin runsasta, sillä syksyllä 1974 kaupungin budjetista meni peräti 11 % lainojen korkoihin. Lainaa oli 11 miljardia dollaria. Pankit nostivat korkoa, koska lyhennyksiä ei maksettu lainkaan vuonna 1974.

Pormestari meni vaihtoon ja valituksi tuli Abraham Beame. Hän oli kiivennyt demokraattien hallitsemassa kaupungin virkakoneistossa jo 30 vuotta. Beamen merkittävä vaalirahoittaja oli Donald Trumpin isä Fred Trump. Joulukuussa 1974 uusi pormestari Beame pyysi apua Yhdysvaltain valtiovarainministeri William Simonilta. Tämä ei suostunut tukemaan kaupunkia liittovaltion kassasta, koska se olisi moraalisesti väärin, ja rohkaisisi muitakin kaupunkeja yhtä holtittomaan taloudenpitoon. Aiemmin 60-luvulla sama Simon oli Salomon Brothers -investointipankin johtajana lainannut ”holtittomasti” rahaa New Yorkille. Suositussa kirjassaan A time for Thruth (1978) Simon käyttää New Yorkia esimerkkinä siitä, kuinka liberaalinen poliittinen kaava tuhoaa julkisen talouden eli loputon humanismin sädekehän tavoittelu tuhoaa yhteiskunnan selviytymismahdollisuudet.

Keynesin talousteoria elvytyksestä julkistalouden velalla ei toiminut 1970-luvun New Yorkissa sen paremmin kuin 2000-luvun Kreikassa tai 2010-luvun Ranskassa. Joulukuussa 1974 sovittiin ensin lomautukset ja palkanalennukset kaupungin työntekijöille, mutta ne peruttiin ammattiliittojen painostuksesta. Toukokuussa 1975 velkaa oli jo 12,3 miljardia. Valtiovarainministeri Simon ehdotti silloin kaupungin omistamien kiinteistöjen myymistä Iranin Shaahin yksityisomaisuudeksi. Delawaren nuori demokraattisenaattori (ja nykyinen Barack Obaman varapresidentti) Joe Biden kuvaili New Yorkia korruption pesäksi, joka joutaa mennä konkurssiin. Todellisuudessa opettajien, poliisien ja palomiesten palkat olivat New Yorkissa pienempiä kuin San Franciscossa, Los Angelesissa ja Chicagossa.

Valkoisen Talon henkilöstöpäällikkö Donald Rumsfeld kieltäytyi myöntämästä New Yorkille apupakettia. Presidentti Gerald Ford neuvoi kesällä, ettei New Yorkin sairaudesta (tuhlauksesta ja tehottomuudesta) ole kivutonta hoitoa eli säästöjä on tehtävä. Julkisen riitelyn jälkeen, lokakuussa 1975, valtiovarainministeri Simon, pormestari Beame ja New Yorkin osavaltion kuvernööri Hugh Carey neuvottelivat kompromissin. Presidentti Ford allekirjoitti neuvottelutuloksen laiksi (New York City Seasonal Financing Act of 1975), jolla säästöjen (siis opettajien, palomiesten ja poliisien palkkojen leikkausten ja henkilöstövähennysten), sekä liittovaltion korkotuetun lainan, avulla kaupungin budjetti tasapainotettiin 30.6.1978 mennessä. Velkaantumiseen siis reagoitiin ajoissa ja riittävän järeillä toimenpiteillä, sekä kaikkien osapuolten uhrauksilla.

Kiinteistöjen kehittäminen korvasi teollisuuden työpaikkoja

Rahoituskriisin aikana 1973-1978 kaikki kiinteistöinvestoinnit olivat enemmän kuin tervetulleita New Yorkin poliitikoille. Asetelma antoi valttikortit gryndereille, jolloin kiinteistöveroista ja kaavoitusvaatimuksista oli mahdollista neuvotella. Kreikkalainen laivanvarustaja Aristoteles Onassis näytti toimintamallin, jonka Donald Trump kehitti huippuunsa. Menestyäkseen kiinteistöalalla oli ensin hankittava tontti kaupungin rahasuvuilta ja sen jälkeen neuvoteltava rakennuskaavasta kaupungin virkamiesten ja poliitikkojen kanssa. Rakennusvaiheessa oli tultava toimeen mafian hallitseman ay-liikkeen kanssa, sekä mafian hallitseman sementtiteollisuuden kanssa. Mikäli maksujen kanssa oli epäselvyyksiä, jäi betoniauto New Yorkin liikenneruuhkiin tai sillat nousivat sattumalta pystyyn betoniautojen matkaa hidastaen, ja betoni jähmettyi autoon.

Onassis rakennutti Manhattanille 51-kerroksisen Olympic Towerin, josta myös Trump osti itselleen asunnon. Onassis keplotteli itselleen alennukset kiinteistöverosta ja rakensi kaavoituksen vastaisesti ylikerroksia. Onassiksen kuoltua 15.3.1975, hänen perikuntansa puristi rakennuksesta satumaiset satojen miljoonien dollareiden voitot, mistä Trump innostui. Hän päätteli, että on helpompaa myydä Manhattanilla asuntoja ylihintaan miljonääreille, kuin kerätä vuokria Brooklynissa. Keräämistä riitti, sillä vuokra-asuntoja oli parhaimmillaan Trumpin omistuksessa 14 000 kpl.

Trump sai haltuunsa Manhattanilta Tiffanyn jalokiviliikkeen (tunnettu elokuvista Herrat Pitävät Vaaleaveriköistä ja Aamiainen Tiffanylla) vieressä olevan tontin lukuisten ”diilien” jälkeen. Siihen hän rakennutti Trump Towerin, jossa on 68 kerrosta. Trump Towerin ensimmäisiä asunnon ostajia olivat poptähti Michael Jackson ja elokuvaohjaaja Steven Spielberg. Myyntihinnoista ei tarvinnut sen jälkeen tinkiä.

Trump nähtiin 70-luvun disko-musiikin ja narsismin kauden eli New Yorkilaisen amerikkalaisuuden symbolina

Trumpin organisaatiossa oli naisia johtopaikoilla kiitettävästi. Barbara Res oli rakennustöiden valvoja ja Louise Sunshine myyntijohtaja. Rouva Ivana Trumpin kanssa sisustussuunnittelijana toimi Verina Hixon. Hän oli logistiikka-alan (teamsters) ammattiliittopomo John Codyn rakastajatar. Cody oli lähes legendaarisen Jimmy Hoffan veroinen ammattiliittopomo, ja tuomittiin vankeuteen vuonna 1982. Veronica sai sisustustöistä palkkioksi asunnon Trump Towerista, mutta unohti maksaa yhtiövastikkeet. Codyn tuomion aikaan Hixonilla oli yhtiövastikkeita maksamatta 300 000 dollaria. Hän menetti asuntonsa ja katosi seurapiireistä.

Seurapiirien ja Diskojen kuningas

Donald Trump sen sijaan oli kaupungin kerman ihailun kohde. Hänet nähtiin 70-luvun disko-musiikin ja narsismin kauden eli New Yorkilaisen amerikkalaisuuden symbolina. Kuuluisan Maxwell’s Blum -ravintolan kanta-asiakkaista tunnettiin Barbra Streisand, Warren Beatty ja Donald Trump. Myös legendaarinen Manhattanin Disko, Studio 54, oli Trumpille lähes jokailtainen näyttäytymispaikka. Hän oli kolmikymppisenä grynderinä kaupungin suosituimpia poikamiehiä huippumallien keskuudessa.

Suomalaiset saivat aavistuksen sikäläisestä elämänmenosta New Yorkiin muuttaneiden 70-luvun missikaunottarien edesottamuksia seuraavista naistenlehdistä. Hiustaitelija Raimo ”Mosse” Jääskeläinen kertoo muistelmissaan Voi pojat kun tietäisitte (1981) Studio 54 ”vakiokalusteisiin” kuuluneen mm. Saudimiljonääri Adnan Khaskoggi ja kirjailija Harold Robbins. Useissa Robbinsin romaaneissa käsitellään New Yorkin poliittista korruptiota 50-, 60-, ja 70-luvulla. 1979 julkaistu romaani Memories of Another Day oli kaksi vuotta New York Timesin Best Seller -listalla. Romaanissa kerrotaan epäsuorasti John Codyn elämäntarina, jossa myös Trumpilla oli osansa.

Atlantic Cityn kasinoiden omistaja

Vuonna 1976 pidettiin toistaiseksi tärkeimmät vaalit Trumpin kannalta. Silloin New Jerseyn osavaltion väestö päätti kansanäänestyksessä sallia uhkapelin. Jo ennestään suosittu rantakohde Atlantic City sai tästä huikean talouspotkun. Kasinoluvat myönsi poliittisesti valittu Kasinoiden ohjauskomissio (New Jersey Casino Control Commission). Tunnettu hotelliketju Hilton ei saanut aluksi yhtään lupaa, mutta Trump sai erinäisten yrityskaappausten tuloksena kolme kasinoa omistukseensa: Trump Taj Mahal, Trump Plaza ja Trump Castle. Nykyisin ne ovat uusien omistajien hallussa, mutta arkkitehtuurillaan ne yhä muistuttavat Trumpin ja Atlantic Cityn kultaisesta kaudesta 80-luvun lopulla. Toukokuussa 1990 japanilainen suurpelaaja Akio Kashiwagi menetti Trump Plazan Baccarat-pelissä kymmenen miljoonaa dollaria, mikä lienee ennätystappio. Tapaus on kuvattu Martin Scorsesen elokuvassa Casino (1995). Kasinot nostivat Trumpin julkisuuden uudelle tasolle. 80-luvulla rahakkaille uhkapelaajille oli statuskysymys pelata ja yöpyä juuri Trumpin kasinoissa.

Vuonna 1983 alkoi Robin Leachin julkimoiden elämäntyyliä esittelevä tv-ohjelma, lifestyle of the rich and famous. Ensimmäisen jakson vieraat olivat laulaja Cher, kirjailija Barbara Cartland ja liikemaailman edustajana Donald Trump. Cher esitteli kenkäkokoelmansa, ja Trump viikonloppuasuntonsa Connecticutin Greenwichissa. Ensimmäinen ohjelma oli niin suosittu, että Leach sopi heti Trumpin kanssa uudesta esiintymisestä. Sen jälkeen Trump on ollut amerikkalaisille menestyksen vertauskuva.

ABC-televisiokanavan politiikan tähtitoimittaja Barbara Walters otti 20/20 -ohjelmansa kohteeksi Trumpin lokakuussa 1987. ABC-News ajoi ohjelman ulos samana päivänä kun Trumpin elämänkerrallinen kirja Art of Deal tuli myyntiin. Talk Show -tähti Phil Donahue kutsui Trumpin huippusuositun iltapäiväohjelmansa vieraaksi samalla viikolla. Eräs naispuolinen katsoja oli niin vaikuttunut kyseisestä ohjelmasta, että kertoi siitä illalla päivällispöydässä miehelleen, pilke silmäkulmassa. Tämä aviomies puolestaan kirjoitti ihailijakirjeen, ja lähetti sen taxilla Trump Toweriin, itse pääjohtajalle. Kirjeen sisältö oli vapaasti suomennettuna seuraava.

”Parahin Donald, en nähnyt ohjelmaa, jossa esiinnyit, mutta vaimoni kertoi sinun olleen suurenmoinen Donahuen ohjelmassa. Kuten voit kuvitella, vaimoni on asiantuntija politiikan saralla. Hän ennustaa, että milloin tahansa pyritkin presidentinvirkaan, sinä voitat kisan”.

”Lämpimin terveisin, Richard Nixon”

Rouva Patricia Nixonilla oli 26 vuoden omakohtainen kokemus Yhdysvaltain vaalikampanjoista miehensä tukena, sekä 8 vuoden kokemus varapresidentin puolisona, ja lähes 6 vuoden kokemus presidentin puolisona. Hän oli tavannut maailman tärkeimmät poliitikot vuosina 1948-1974. Kun Trump lähti mukaan Republikaanipuolueen esivaaliin, kaikki politiikan nykyiset asiantuntijat – ja erityisesti republikaaniset asiantuntijat – kommentoivat, että Trumpilla ei olisi mitään mahdollisuuksia voittaa esivaaleja ja päästä presidenttiehdokkaaksi.

Kun Trump heinäkuussa nimitettiin Republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi, Demokraattipuolueen asiantuntijat puolestaan arvioivat olemattomiksi Trumpin mahdollisuudet voittaa nyt loppusuoralla olevia, ja yllättävän tiukkoja, varsinaisia vaaleja. Riippumatta siitä häviääkö vai voittaako Trump 8. marraskuuta, voimme silti todeta, että rouva Patricia Nixon oli kaikista ”asiantuntijoista” lähimpänä oikeassa – jo vuonna 1987.

Koko maailma pidättää henkeään Yhdysvaltain presidentinvaalien alla – käykö Nixonin perheen vanha ennustus toteen?

Matti Hukari

Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.