Kanki Kamppaaja

Viime viikolla keskustan nuori kansanedustaja Antti Kaikkonen liittyi siihen kasvavaan joukkoon, joka on saanut tuomion vaalirahoitussotkuista. Hänet tuomittiin viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen luottamusaseman väärinkäytöstä Nuorisosäätiössä.

Tuomarin nuijan ankaruutta saivat maistaa myös demaritaustaisen Urheiluopistosäätiön hallituksen jäsenet Markku Pohjola ja Risto Tuominen, molemmat entisiä sdp:n kansanedustajia. Samoin kävi demareiden pitkäaikaiselle hallintopäällikkö Maunu Ihalaiselle ja Tradekan entiselle toimitusjohtaja Juha Laisaarille – he kaikki saivat tuntuvat sakkorangaistukset luottamusaseman väärinkäytöstä. Mutta siinä missä Kaikkonen on märkäkorva, nämä herrat ovat kokeneita kehäkettuja. He ymmärsivät, että tuomion jälkeen kannattaa pitää suunsa supussa. Kaikkonen ei tätä tajunnut. Jälki oli sitten sen mukaista. Nuori lurjus puolustautui tuoreeltaan blogissaan sillä, että tuomioon johtaneet taulukaupat ja seminaariliput ovat olleet säätiön toiminnan laajuuteen nähden marginaalisia. Kuppaus oli muodostanut vain 0,05 prosenttia säätiökonsernin viime vuosikymmenen liikevaihdosta. Kyllä kyllä. Seuraava valtiolta rahaa kavaltava voikin yrittää turvautua ”kaikkos-defenssiin” ja todeta: ”Älkää nyt jätkät viittikö – vedin fikkaan vain vaivaiset 225 miljoonaa. Sehän on vain 0,05 prosenttia valtion kymmenen vuoden budjetista.”

Näiden syvien pohdintojen jälkeen Kaikkonen pötki välittömästi kaikkien lähistöllä surisevien kameroiden eteen suoltamaan lausuntoja, jotka ovat todennäköisesti hänen viiteryhmälleen vielä tuhoisampia kuin hänen varsinainen tuomionsa. Tyylinäytteitä:

– Se, mikä vielä viime vuosikymmenellä oli tavallinen käytäntö, ei ole enää yhtä hyväksyttävää. Näitä vanhoja käytäntöjä on nyt tarkasteltu uusien, tämän ajan silmälasien läpi. Se on ollut ongelmallista niiden kannalta, jotka on nostettu tikunnokkaan.

– Paljon asioita on selvittämättä muissakin puolueissa. Tämäntapaista säätiörahoitusta on ollut muuallakin, ja monenlaista muuta. On turha luulla, että tässä olisi kaikki.

– Mulle taisi jäädä Musta-Pekka käteen tässä.

– Ei tunnu tasapuoliselta, että esiin otetaan vain muutama tapaus.

Voiko asiaa enää tuon selvemmin sanoa? Ei minusta. Kaikkonen kertoo monimutkaisiin yhdistys- säätiö- ja yhtiöjärjestelyihin verhoillusta maan tavasta, jonka moraali on yhtä kirkasta kuin neuvostoarkkitehtuuri kaunista.

Miksi Kaikkonen avasi maansa ja puolueensa tapaa? Ovatko hänen hapuilevat kommenttinsa jonkinlainen synnintunnustuksia – ja jos ovat, niin mikä hänet moisiin pakottaa?

Ehkäpä mustina öinä valveilla pitävä synkkä tietoisuus siitä, että hän kuuluu kerhoon, jossa luottamuusasemiin on nimenomaisesti pyritty, jotta niitä on päästy väärinkäyttämään. Omaksi, puolueveljien ja -sisarten hyödyksi. Sen varmistamiseksi, että päästään valta-asemiin päättämään siitä, kenelle tuet jaetaan. Jonka jälkeen voidaan jäädä hyvillä mielin odottamaan sitä, että tuen saajat vastaavat kiitollisuudenvelkaan. Niin harmaan vaalirahan sykli pyörii. Ne syklit on olemassa siitä huolimatta, ettei niitä voi helposti nähdä. Tai tarkemmin: ne on olemassa juuri niin kauan, kun niitä ei voi nähdä.

Mustan Pekan miehen tunnontuskille voi olla toinenkin, raadollisempi syy. Mitä vaalirahoitukseen tulee, hän on loppuiäkseen merkitty mies. Hänen on turha enää haaveilla rahakkaista luottamustoimista, joiden 0,05 prosenttisia osuuksia pääsisi ohjailemaan omaksi hyödykseen. Mutta hän tietää, että muiden pelaajien rahakoneet ovat yhä käynnissä. Ja ne tahkovat niin paljon rahaa, ettei omarahoitteisella vaalikampanjoinnilla enää kilpailussa pärjää. Mikäli mielii jatkaa kansanvallan ylimmällä orrella, saattaa muiden väärinpelaajien taklaaminen tuntua yllättävän houkuttelevalta taktiikalta.

(Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 2/2013-lehdessä)

Matias Turkkila
Päätoimittaja