Saksalaiselle RTL-kanavalle ja muille medioille toimittajana työskentelevän Liv von Boetticherin haastattelemien poliisien kertomukset ja hänen niiden pohjalta tekemät analyysit paljastavat, miten virallinen Saksa, virastot ja monet poliitikot vähättelevät maahantulijoiden suurta osuutta rikoksentekijöistä.
Saksalaisen poliisityön kulissien taakse avautuva realistinen näkymä paljastaa ison aukon kansalaisille tarjoillun kuvan ja todellisuuden välillä.
– Intensiivisen tutkimuksen tuloksena syntynyt kirja nostaa näkyville ihmisten entistä vahvempana kokeman pelon, että Saksa on häviämässä kamppailun rikollisuutta vastaan, esittelee Deutscher Wirtschaftsbuch Verlag -kustantamo kaikella todennäköisyydellä runsaasti keskustelua synnyttävää uutuuskirjaa.
Siirtolaisuus kasvatti rikollisuutta
Saadakseen tilanteesta realistisen kuvan kirjailija on sitoutunut olemaan paljastamatta haastateltaviensa nimiä säästääkseen heidät mahdollisilta seuraamuksilta.
– Poliisien kuvaukset antavat selkeän kuvan Saksan sisäisen turvallisuuden vähittäisestä rapautumisesta. Lisää väkivaltaa, vähemmän kunnioitusta. Enemmän rinnakkaisrakenteita, vähemmän kontrollia. Hälytyksiä, jotka voivat joka hetki eskaloitua. Hyökkäyksiä, jotka voivat muuttua hetkessä brutaaleiksi, von Boetticher kirjoittaa.
Hän kertoo kirjassaan kaupunginosista, jotka on faktisesti luovutettu rikollisklaaneille.
– Tähän kaikkeen liittyy usein vaikutelma, että tällaista poliittisesti suorastaan halutaan.
Siirtolaisuus nousee kasvavan rikollisuuden yhteydessä yhä uudestaan ja uudestaan. Saksalaiset poliisit kertovat tekijäryhmistä, joiden osuus rikoksentekijöistä on vahvasti yliedustettuna.
Tilastot tukevat heidän kokemustaan ja ovat tästä syystä samaan aikaan erittäin arkaluontoisia.
– Jos poliisit kertoisivat julkisesti samoin kuin luottamuksellisesti, sillä olisi seurauksensa. Poliisi ovat neutraalisuuteen velvoitettu virkamies, joka riskeeraa ääritapauksessa eläkkeensä puhuessaan kokemuksistaan. Avoimen yhteiskunnan on kuitenkin kestettävä tällainen keskustelu, von Boetticher kirjoittaa.
Tekijää suojellaan enemmän kuin uhria
Monet poliisit puhuvat äärirajoilla toimivasta oikeuslaitoksesta: juttujen käsittely viivästyy, ja rikosilmoitukset valuvat hiekkaan, koska poliisi ei ehdi tutkia. Tekijänsuojelu nousee uhrien suojelun edelle. Rikollinen on usein jälleen vapaalla jalalla jo ennen kuin poliisi on ehtinyt kirjoitta raporttinsa.
Rikokset ovat muuttuneet poliisien mukaan raaemmiksi. He kertovat entistä väkivaltaisemmiksi muuttuneista ryöstöistä ja seksuaalirikoksista. Veitsi on yhä useammin mukana tilanteessa, mikä pakottaa myös poliisit käyttämään herkemmin asetta. Yksittäisistä suullisista hyökkäyksistä voi kulminoitua hetkessä hengenvaarallinen tilanne varsinkin kun vastassa on etnisesti yhtenäinen joukko.
Poliisijohtajat varoittavat heikentyneestä sisäisestä turvallisuustilanteesta. Rikoksia tehdään esimerkiksi Berliinissä kirjassa erään haastatellun poliisin mukaan todellisuudessa jopa monikymmenkertaisesti enemmän kuin mitä tilastoissa näkyy.
Ulkomaalaiset yliedustettuina väkivaltarikoksissa
Eräs syy todellisuuden ja tilaston eroihin on usein uhrien pelko. Klaanimiljöössä monet eivät uskalla tehdä rikosilmoitusta koston pelosta.
– Kun puhutaan kasvavasta rikollisuudesta, niin ei voida sivuuttaa siirtolaisuutta, vaikka se onkin poliittisesti ladattu, von Boetticher kirjoittaa.
Saksassa asui tilastokeskuksen mukaan vuonna 2024 noin 3,3 miljoonaa turvapaikkaa hakevaa tai eri perusteilla suojapaikan saanutta ihmistä. Samaan aikaan Saksan keskusrikospoliisin BKA:n julkaisema tilannekuva osoittaa, että maahantulijoiden osuus rikoksiin syyllistyneistä on kasvussa.
Pakolaiset muodostivat Saksassa vuonna 2024 kaikista rikoksista epäillyistä 8,8 prosenttia, kun heidän osuutensa kokonaisväestöstä on vajaat neljä prosenttia.
Algeriasta, Marokosta, Tunisiasta, Libyasta ja Georgiasta tulleet muodostivat erityisen suuren osuuden toistuvasti rikoksiin syyllistyneistä. Heidän osuutensa siirtolaisista oli 0,5 prosenttia ja kaikista rikoksista kiinni jääneistä maahantulijoista 9,1 prosenttia.
Ulkomaalaiset ovat yliedustettuina erityisesti väkivaltarikollisuudessa. Heidän osuutensa väkivallantekijöiksi epäillyistä oli vuonna 2024 yli 35 prosenttia, kun heidän osuutensa kaikista asukkaista oli noin 15 prosenttia.
Kirjassa tulkitaan tilastoa näin: 100 000 saksalaisesta rikokseen syyllistyi 1 878 ja vastaavasta määrästä ulkomaalaisia 5 091 henkilöä.
– Unohdamme helposti tässä yhteydessä, että viime vuosina myönnettiin turbomenettelyllä Saksan kansalaisuus kymmenille tuhansille syyrialaisille, afganistanilaisille, irakilaisille ja turkkilaisille, muistuttaa eräs kirjaan haastateltu poliisiviranomainen.
Faktojen kertomisen pelätty hyödyttävän äärioikeistoa
Pelkästään vuonna 2024 tehtiin Saksassa historiallinen ennätys myöntämällä Saksan kansalaisuus 292 000 ulkomaalaiselle.
– Näiden lukujen mainitseminen tekee keskustelusta vaikeaa. Ilmassa alkavat sinkoilla syytökset rasismista ja yleistämisestä ja teeman vaarallisuudesta. Nopeasti käy ilmi, että pelkästään siirtolaisuudesta ja rikollisuudesta puhuminen samassa yhteydessä hyödyttää äärioikeistolaisia, von Boetticher kirjoittaa.
Sille, että monet ihmiset eivät koe Saksassa oloaan enää yhtä turvalliseksi ei ole kirjan mukaan vain yhtä vaan useita eri syitä. Jo kauan ennen muurin murtumista ja Saksojen yhdistymistä Saksaan asettautui kaikessa hiljaisuudessa politiikalta ja julkisuudelta suojassa ihmisryhmä, jotka loivat kasvupohjan järjestäytyneelle rikollisuudelle.
Toimittaja kertoo niin sanotuista Mhallami-kurdeista ja palestiinalaisista ryhmistä, joiden muodostamien klaanien liikevaihto liikkuu nykyään miljardeissa euroissa. Eräs poliiseista sanoo kirjassa taustaa. Libanonista tulleita kurdeja ja palestiinalaisia käsiteltiin Saksassa kotimaattomina, eivätkä he nousseet esille myöskään virallisissa tilastoissa. Koska heillä ei ollut virallista asemaa enää missään, heitä ei voitu myöskään palauttaa, tekivätpä he mitä tahansa.
Aluksi vain muutaman tuhannen ihmisen joukosta kasvoi vuosien mittaan rikollinen mahtitekijä. Kuten nykyinen klaanirikollisuus todistaa, niin Saksassa tehtiin tuolloin suuri turvallisuuspoliittinen virhe. Samaa reittiä käyttivät hyväkseen myös muut Libanonissa asuneet pakolaiset, ennen kaikkea turkkilaiset.
Kaikki eivät ole oikeita pakolaisia
Vuosi 2015 toi pitkäaikaisen sysäyksen myös saksalaisiin rikostilastoihin. Kirjassa haastateltu rajapoliisi kuvaa uskomattomaksi tilannetta, kun poliisi sai määräyksen luopua kaikista toimista rajan valvomiseksi, vaikka siihen oli ennakkoon hyvin valmistauduttu. Näin tehtiin poliisin mukaan, koska Angela Merkel ei halunnut kuunnella turvallisuusjohtajiensa neuvoja.
– Turvallisuusviranomaiset tiesivät alusta alkaen, että suuri enemmistö tulijoista oli talouspakolaisia. Tiesimme myös, että meillä ei ole mitään käytännön mahdollisuutta selvittää, kuka tulijoista on todella syyrialainen, poliisi kertoo.
Monet silloin rajan yli tulleista kertoivat poliisin mukaan myöhemmin avoimesti, että he tulivat, koska heillä oli Saksassa sukulaisia ja halusivat itselleen paremman elämän. Jotkut myönsivät tulleensa sen vuoksi, että ”valtio maksaa minulle kaiken”.
Tilanne on poliisien mukaan absurdi. Vaikka tulijat myöntävät avoimesti, ettei heitä vainota, niin siitä huolimatta järjestelmä mahdollistaa pääsyn maahan, kunhan tulija sanoo rajalla taikasanan – ”asyl”.
Arabi-kevät toi Saksaan vankilasta vapautettuja rikollisia
Kirjassa viitataan valtiotieteilijä Rubert Scholzin vuonna 2015 Welt-lehdelle antamaan haastatteluun, jossa hän varoitti Saksan hallitusta rikkomasta Dublinin ja Schengenin sopimuksia. Hän syytti hallitusta perustuslain rikkomisesta. Sen mukaan henkilölle voidaan myöntää turvapaikka vain yksilöllisen ratkaisun pohjalta mutta ei kerrallaan kokonaiselle ryhmälle tyyliin: kaikki syyrialaiset saavat Saksasta turvapaikan. Näin kuitenkin tapahtui.
Kirjassa kiinnitetään huomiota aikoinaan vähäiselle huomiolle jääneeseen ”Arabi-kevääseen”, jolloin Tunisian, Egyptin ja Libyan vankiloista vapautettiin vuodesta 2011 lähtien kymmeniä tuhansia rikollisia. Suuri osa heistä tuli pakolaisvirtojen mukana Saksaan. Poliisin mukaan alusta pitäen tiedettiin, että vapautetut rikolliset ovat todennäköisesti rikollisissa toimissaan erittäin aktiivisia myös uudessa asuinmaassaan. Varoituksia ei kuunneltu.
Poliisit kertovat kirjassa, että osasta tulijoista saatiin henkilötiedot. Joiltakin otettiin talteen sormenjäljet mutta usein vasta sen jälkeen kun olivat jo maassa. Eräs poliisi kertoo epäselvyyksien johtaneen siihen, että samat pakolaiset saattoivat saada avustuksia samaan aikaan jopa seitsemässä kahdeksassa paikassa.
Kaaoksesta kertoo, että Saksassa asui 30. kesäkuuta 2025 kaikkiaan 476 560 maahantulijaa ilman minkäänlaisia papereita ja syntymätodistuksia. Saksalaisiin papereihin merkittiin muun tiedon puuttuessa viran puolesta tulijan syntymäpäiväksi 1.tammikuuta.
Pelko leimautumisesta saa sulkemaan silmät
von Boetticher kuvaa kirjassaan poliisien kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta Saksassa vallitsevaa erikoista tilannetta, että valtio ei pidä usein ideologisista syistä itsekään kiinni omista säännöistään. Taustalla vaikuttaa pelko ulkomaalaisvihamielisyydestä.
Pakolaisten kanssa eturintamassa työskentelevät ihmiset, kuten opettajat, sosiaalityöntekijät ja poliisit pelkäävät saavansa rasistileiman, jos vaativat tulijoilta tiukkaa sääntöjen noudattamista.
Rasismi-syytös varjostaa myös normaalia poliisityötä. Jos poliisi kontrolloi vaikkapa junassa tai asemalla ihonväriltään tummaa tai ulkomaalaiselta näyttävää henkilöä mistä tahansa syystä, niin hän saa varautua perustelemaan, että kontrolloitava ei profiloitunut ulkonäön perusteella.
Kirjassa haastateltu hampurilainen poliisi kertoo, että useimmat rasismisyytökset tulevat pohjoisafrikkalaisilta, syyrialaisilta, afganistanilaisilta, iranilaisilta ja irakilaisilta. Rasisti-syytöksiä hänelle tai hänen kollegoilleen eivät ole esittäneet koskaan samassa tilanteessa esimerkiksi kiinalaiset, itäeurooppalaiset, japanilaiset tai eteläamerikkalaiset henkilöt.
Eräs poliisi kertoo esimerkin Frankfurt am Mainin päärautatieasemalta, jossa jokainen poliisi tietää, ketkä ovat huumediilereitä. Tätä ei saa sanoa kuitenkaan ääneen sillä perusteella, että näin leimattaisiin mustat afrikkalaiset huumekauppiaiksi.
Sama pätee huumetavaratalona tunnetussa berliiniläisessä Görlitzer-puistossa. Jos poliisi kontrolloi siellä juuri sitä tietyiltä afrikkalais- ja arabialueilta kotoisin olevaa porukkaa, joka tiedetään kokemuksesta huumekauppiaiksi, niin poliisia syytetään nopeasti rasistisesta profiloinnista.
Ulkomaalaiset tekivät lähes puolet kaikista rikoksista
Hampurissa jokainen poliisi tietää, että huumekauppa on kurdien käsissä. Jos tämän sanoo ääneen, niin seuraa ongelmia, poliisit kertovat kirjassa.
Ulkomaalaisten suurta osuutta rikostilastoissa yritetään selittää kirjan mukaan usein yksinkertaisella matematiikalla tyyliin, että on itsestään selvää, että suuri joukko tekee myös enemmän rikoksia.
Kirjassa haastateltujen poliisin mukaan pointti on kuitenkin siinä, miten paljon kukin ryhmä tekee rikoksia suhteutettuna heidän osuuteensa koko väestöstä.
Kirjassa käytetään esimerkkinä vuotta 2023, jolloin Saksassa tehtiin 5,94 miljoonan rikosta. Niiden tekijöistä oli 41 prosenttia ulkomaalaisia, vaikka heidän osuutensa väestöstä oli vain 15 prosenttia.
Merkitystä on poliisien mukaan myös sillä, mistä päin maailmaa Saksaan tullaan. Kaikkien tulijoiden kohdalla rikostilastot eivät kasva. Kun Saksaan tuli vuonna 2022 Venäjän hyökkäyssodan seurauksena yli miljoona ukrainalaista, se ei vaikuttanut rikosten määrään.
Saksassa on menty kirjan mukaan paikka paikoin niin pitkälle rikollisen alkuperän suojaamisessa, ettei edes tekijän etunimeä saa mainita. Sellainen voidaan kokea rasistisena. Veitsihyökkäysten yhteydessä tekijän kuvaaminen pelkästään ”etelänmaalaiseksi” on tavallista..
– Rikollisuus keskittyy paljolti tiettyihin ryhmiin, tiettyihin ikäluokkiin, tiettyihin ympäristöihin ja tiettyihin tekoihin. Tästä tosiasiasta vaikeneminen ei suojele sosiaalista rauhaa vaan siirtää todellisuudessa vain sitä hetkeä, jolloin tilanne lyö kasvoille kaikella voimallaan, von Boetticher kirjoittaa.
Hänen mukaansa vaikeneminen faktoista ei ratkaise ongelmia vaan pelkästään siirtää niitä. Oikeusvaltion vastuuseen kuuluu tosiasioiden avoin tunnustaminen.
Väkivalta on Berliinissä nuorta, miehistä ja ulkomaalaista
Kirjassa kerrotaan Berliinin poliisipäälliköstä Barbara Slowik Meiselista, joka sanoi ääneen asian, josta Saksassa on totuttu puhumaan vain käsi suun edessä.
– Meidän lukujemme valossa väkivalta on Berliinissä nuorta, miehistä ja sen tekijät eivät ole saksalaisia.
Poliisipäällikkö sai tilannekuvauksestaan osakseen paheksuntaa. Näin ei olisi saanut sanoa, vaikka kyseessä oli fakta. Esimerkiksi kesäkuussa 2024 Berlinissä rikosten vuoksi pidätetyistä nuorista 66 prosentilla ei ollut Saksan passia. Maahanmuuttajatausta oli 70-80 prosentilla.
Rikoksentekijöihin liittyvistä faktoista on totuttu Saksassa vaikenemaan tai puhumaan korkeintaan poliittisesti kaunisteltuna. Tosiasioiden kertominen on nähty leimaavana ja poliittisesti riskialttiina. Sen on katsottu palvelevan vääriä poliittisia leirejä.
Ongelmia ei kyetä kuitenkaan enää piilottelemaan näppärällä muotoilulla. Berliinin poliisipäällikön sanat osoittivat, että rikollisuuteen liittyvät ongelmat ovat rakenteellisia. Ne eivät ole hallittavissa, jos niistä ei rohjeta puhuta oikeilla nimillä.
Kirjassa puhutaan ”tuodusta järjestyksestä”, jolla tarkoitetaan hallitsemattoman siirtolaispolitiikan myötä tullutta klaanikulttuuria. Konkreettisesti kyse on ennen kaikkea syyrialaisista, jotka pystyivät jatkamaan saksalaisen perheidenyhdistämispolitiikan turvin heimoihin ja suurperheisiin perustunutta klaanijakoa myös uudessa asuinmaassaan.
Saksassa vallitsee tältä pohjalta kaksi säännöstöä: valtiollinen sekä heimoihin ja suurperheisiin perustuva rinnakkaiskulttuuri. Toinen rakentuu lailliseen oikeuskäytäntöön, toinen perheen ja heimon keskinäiseen lojaalisuuteen, kunniaan ja paineeseen.
Muslimimaista tulleet pitävät kärkipaikkoja
Valtiollisen ja heimoihin perustuvien järjestelmien eroavaisuudet peilautuvat kirjan mukaan myös rikostilastoista. Saksassa eniten rikosiin syyllistyvät etniset ryhmät ovat enimmäkseen kotoisin muslimimaista. Saksan siirtolais- ja pakolaisviraston mukaan vuonna 2024 noin 70 prosenttia turvapaikanhakijoista tuli muslimivoittoisista maista.
Kirjassa verrataan Saksassa asuvia rikostilastoihin joutuneita japanilaisia ja algerialaisia. Saksassa asui vuonna 2023 noin 39 000 japanilaista, joista neljä oli epäiltynä väkivaltarikoksesta. Algerialaisia oli 25 000, joista 1725 oli epäiltynä väkivallasta eli 6,9 prosenttia kaikista algerialaista.
Algerialaisia seuraavat rikostilastossa kansalaisuuksittain tunisialaiset, joista väkivaltarikoksesta epäiltiin 2,55 prosenttia, marokkolaiset, joista väkivaltarikoksista epäiltiin 1,89 prosenttia ja somalialaiset, joista väkivaltarikoksen tekijöiksi epäiltiin 1,66 prosenttia. Väkivaltarikoksesta epäiltyjen saksalaisten osuus oli 0,16 prosenttia.
Tekoja selitetään usein psyykkisellä sairaudella
Kirjassa käsitellään muun muassa usein toistuvaa kuviota, että tuhoisissa veitsi-iskuissa ja muissa paljon uhreja vaatineissa väkivallanteoissa tekijää kuvataan usein pakenemiseen johtaneista syistä traumatisoituneeksi ja psyykkisesti sairastuneeksi.
Kirjassa haastateltujen poliisien mukaan kyse ei ole kuitenkaan aina automaattisesti lääketieteellisestä psyykkisestä sairaudesta vaan usein sekasortoa ja ristiriitoja synnyttävien läntisen elämäntavan, huumeiden ja lääkkeiden yhteisvaikutuksena tapahtuvasta pimahtamisesta.
Teon selittäminen psyykkisellä sairaudella on usein yritys yksinkertaistaa motiivia. Kirjan mukaan näin sotketaan väärällä tavalla keskenään kliininen sairaus ja sosiaalisesti opittu väkivalta. Näiden sekoittaminen toisiinsa hälventää sosiaaliset, ideologiset ja usein myös poliittiset ja uskonnolliset ulottuvuudet.
No go -alueet kertova valtion antautumisesta
Poliisit kertovat kirjassa no go – alueista, kaduista, kortteleista ja kokonaisista kaupunginosista, joissa valtiomahti on menettänyt kontrollinsa. Ne ovat alueita, joita ihmiset välttävät erityisesti öisin, ja voivat olla varsinkin naisille vaarallisia. Poliisien mukaan näitä alueita yhdistävät huono integraatio, kontrolloimaton maahantulo, sosiaalinen eriytyminen, valtiollisten sääntöjen heikko läpimeno sekä ongelmien katsominen vuosikymmenien ajan läpi sormien.
Eläkkeellä oleva duisburgilainen rikospoliisi kertoo kirjassa esimerkin no go -alueelta. Kun poliisille tulee hälytys, niin alueelle ei lähdetä yhden vaan useamman partion voimin. Tapahtumapaikalle voi kertyä yhteen nopeasti suuria ryhmiä, jotka solidarisoituvat keskenään ja asettuvat poliisia vastaan. Tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi, eikä poliisitehtävää ei kyetä suorittamaan loppuun.
Kansalaisille no go -alueet tarkoittavat, että julkisia tiloja ei voi kokea enää turvallisina paikkoina. Valtio on vetäytynyt niistä. Ongelmia hallinnoidaan ja suhteellistetaan mutta ei ratkaista. No go -alueista puhumista on pidetty kirjan mukaan pitkään poliittisesti motivoituna. Vaikeneminen ei ole tehnyt kuitenkaan näistä alueista turvallisempia.
– Järjestäytyneellä rikollisuudella ei ole pysyvää paikkaa. Se liikkuu, käyttää hyväkseen avoimia reittejä, kasvaa siellä, missä kontrolli on heikkoa ja hyötyy laittomasta siirtolaisuudesta.
Tilastot vahvistavat kirjan kuvauksen. Vuonna 2024 järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä pidätetyistä 7 033 tekijästä 4 724:llä eli 67 prosentilla ei ollut Saksan passia. Kansalaisuutta ei kyetty lainkaan selvittämään 713 henkilön kohdalla.
Järjestäytyneestä rikollisuudesta on tulossa yhä kansainvälisempää, nuorempaa ja siirtolais- ja maahanmuuttajavaltaisempaa. Ne rakentuvat usein klaanien ja suurperheiden ympärille ja ovat tästä syystä ulkopuolelta käsin vaikeasti tavoitettavissa.
Massiivinen sosiaaliturvapetos
Kirja kertoo poliisien haastattelujen pohjalta myös organisoidusta sosiaaliturvapetoksesta, jossa operoidaan väärennetyillä identiteeteillä, moninkertaisilla ilmoittautumisilla, väärillä osoitteilla, manipuloiduilla dokumenteilla ja keinotekoisilla tarveyhteisöillä. Lisäksi tulevat pimeät työt, joita tehdään vaikka virallisesti ollaan avustusta savia työttömiä.
Taustalla vaikuttavat tässäkin usein ammattimaisesti toimivat rikollisklaanit, jotka ovat harjaantuneet hyödyntämään systemaattisesti sosiaaliapua. Saksan sosiaali- ja työministeri Bärbel Bas (sd) on alkanut puhua avoimesti ”massiivisesta väärinkäytöstä” ja ”mafiamaisista rakenteista”.
Rikollisuudelle luo elinalustaa, että kaikki maassa asuvat eivät ole kirjoissa ja kansissa. Saksassa saattaa elää kirjan mukaan satoja tuhansia ellei peräti miljoona ihmistä, jotka elävät nimettöminä valtiollisen rekisteröinnin tavoittamattomissa.
Paperittomat elävät perheverkostoissa, joissa vaihdetaan tarpeen mukaan identiteettejä. Jos joku sairastuu, niin hoitoa ja lääkkeitä haetaan sukulaisen sairausvakuutuskortilla.
Berliinissä lasketaan olevan noin 13 arabialaista ja kurdilais-turkkilaista klaania, joihin kuuluu yli 10 000 järjestäytyneen rikollisuuden piiriin kuuluvaa jäsentä. Keskenään kilpailevien klaanien yhteenotoissa ammutaan yhä useammin julkisilla paikoilla sekä liikkuvista autoista. Ravintoloihin heitetään käsikranaatteja. – Berliinissä ammuttiin viimevuonna kadulla 543 kertaa. Aseella uhattiin 629 kertaa, kirjassa kerrotaan. Kyse on useimmiten reviireistä, huumeista, suojelurahoista.
Eräs poliisi kertoo kirjassa, että erityisesti turkkilaistaustaiset kauppiaat pelkäävät klaaneja. Jos niille ei suostu maksamaan, niin tiedossa on ongelmia. Vain harvat kääntyvät silti poliisin puoleen.
Väkivalta alkaa sieltä, missä kunnioitus loppuu
Väkivalta alkaa sieltä, missä kunnioitusta ei ole, von Boetticher kirjoittaa. Hänen haastattelemansa poliisit kertovat, että he eivät koe olevansa enää suvereenin valtion vahva käsi vaan vuosia kestäneen todellisuudesta vieraantumisen, tosiasioiden kieltämisen ja poliittisen pelkuruuden puskureita.
Eräs poliisi kertoo, että hänelle kuten monilla muillakin poliiseille on turhauttavaa kuulla uutisia veitsi-iskuista ja autolla tehdyistä iskuista Aschaffenburgissa, Magdeburgissa ja Mannheimissa. Useimmissa tapauksissa kyse on heidän mukaansa siitä, että Saksa ei ole karkottanut systemaattisesti poistumaan määrättyjä. Saksassa asuu yli 230 000 poistumaan määräyttyä ihmistä.
– Väkivaltamonopoli ajautuu vaaraan siellä, missä järjestäytynyt rikollisuus yhdistyy kontrolloimattomaan maahantuloon, puutteelliseen karkotusten täytäntöönpanoon, ja jossa rikolliset verkostot tunnistavat valtion heikkoudet ja käyttävät niitä määrätietoisesti hyväkseen, von Boetticher kirjoitaa.
Näissä oloissa syntyy pohja rikolliselle rakenteelle, joka toimii omilla säännöillään ja toteuttaa päämääräänsä painostuksella, pelottelulla ja väkivallalla.
Tällaisissa olosuhteissa on kirjan mukaan vakava vaara, että viranomaistoimiin voidaan vaikuttaa korruption ja rakenteellisten heikkouksien iskemisen avulla sillä seurauksella, että päätöksiä ei tehdä enää lakien ja oikeuden pohjalta. Tällainen kehitys johtaa von Boetticherin mukaan luottamuksen menettämiseen valtiota kohtaan.
– Menetämme tämän maan, kuvataan kirjassa poliisiin mielialaa. Toteamus ei perustu ideologiaan vaan poliisityön mukanaan tuomaan kokemukseen.
Poliisien mielestä olisi tärkeää, että valtio alkaa käyttää puhumisen sijasta itse systemaattisesti omia sääntöjään eikä salli rikollisten vetää mattoa altaan.
Kun veitsi-iskuihin aletaan tottua
Valtion tekemättömyyteen liittyy von kirjailijan mielestä vaara, että aletaan tottua askel askeleelta asioihin, joihin ei saisi tottua.
Aletaan pitää normaalina veitsi-iskuja, poliisien tulenkestäviä alushousuja, kaupunginosia, joihin ei voi turvallisin mielin mennä, turvattomia kouluja sekä sitä, että kansalaiset alkavat ostaa entistä enemmän yksityisiä turvallisuuspalveluja.
– Kun ihmiset alkavat välttää tiettyjä teitä ja tiettyjä alueita ja olemaan sanomatta tiettyjä totuuksia, niin vahinko on silloin suurempi kuin yksikään tilasto osoittaa. Silloin ei muutu pelkästään turvallisuustilanne vaan koko yhteiskunta, koko tämä maa, kirjassa todetaan.
Toimittaja Liv von Boetticher ei pidä kirjaansa lopullisena tuomiona vaan varoituksena. Sitä, menetetäänkö Saksa vai saadaanko maassa aikaan suunnanmuutos, ei päätetä hänen mukaansa lehtien otsikoilla tai television talkshow-ohjelmissa vaan poliittisella toiminnalla.
– Selittelyn aika on ohi, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Valtiolla, joka haluaa suojella kansalaisiaan, on oltava rohkeutta toimia tehokkaasti. Lupauksesta taata kansalaisten turvallisuus tulee muutoin pelkkä muisto. Sen jälkeen luottamusta on vaikea palauttaa, päättää toimittaja Liv von Boetticher kattavalla lähdeluettelolla varustetun 335-sivuisen kirjansa.
