Olen pitkään varoitellut, että Suomen talous on kuin koskea lähestyvä ajopuu. Hallittavuus vähenee, vauhti kiihtyy ja vapaa pudotus lähestyy. Nyt ollaan tilanteessa, että rotkon reuna on jo osin ylitetty. Tosiasiat kieltävä hyväuskoisuus ei enää auta.
Jutta Urpilainen sanoi, että meillä on kolme ongelmaa: kansallisen kilpailukyvyn puute, valtion budjetin alijäämä ja kansainvälinen lama (Euroopassa). Näinkin asia voidaan nähdä.
Jälkimmäiseen emme voi vaikuttaa, siis lähinnä EU:n ja EKP:n politiikkaan. Keskimmäinen ongelma hoituu, jos ensimmäinen on kunnossa. Meidän on siis keskityttävä ensimmäiseen, eli kansalliseen kilpailukykyyn.
Saksassa kilpailukyky palautettiin ”hyvän sään” aikana. Keskeistä siinä oli hyvin tiukka palkkamaltti. Se riitti, sillä ongelmat hoitettiin ajoissa.
Kreikassa ongelmiin on kaksi pääasiallista syytä: Holtiton tapa hoitaa yhteisiä asioita ja sitä seurannut kansallisen kilpailukyvyn menetys. Kreikassa asioita ei ole ollut mahdollista hoitaa saksalaiseen tapaan. On tarvittu rajummat lääkkeet.
Palkkoja ja eläkkeitä on rajusti leikattu. Valtion työntekijöitä on potkittu pihalle sankoin joukoin. Budjettia on karsittu rankalla kädellä. On tarvittu sisäinen devalvaatio. Seurauksena on ollut kurjistumis- ja kuristumiskierre. Tilanne on siis vain pahentunut. Kreikka ei käytännössä enää päätä omista asioistaan. Kreikka on ulkopuolisten holhouksessa. Ja kansa kärsii.
Kreikan ongelmien ratkaisu löytyy vain siitä, että Saksan vaalien jälkeen kreikkalaisten velkoja leikataan rajusti. Sen jälkeen maa siirtyy takaisin omaan rahaan, jonka kurssi on sellainen, että turistit ryntäävät Kreikkaan ja maan tärkein elinkeino saa voimakkaan kasvusysäyksen. Se säteilee sitten koko yhteiskuntaan ja Kreikka pelastuu.
Onko meidän tiemme sama kuin Kreikan tie? Vaikuttaa päivä päivältä yhä todennäköisemmältä, että niin se on. Ja kansa kärsii.
