Perussuomalainen 3/2025

Perussuomalainen 2/2025

Purra: Opposition kädenojennus on suurta teatteria – ”Heillä ei ole mitään vaihtoehtoa”

Garedew tyrmää Diakin raportin: Propagandaa tutkimuksen kaavussa

Keskusta lisäisi merkittävästi ulkomaalaisten pysyviä oleskelulupia – Vigelius: ”Keskustan ohituskaista halpamaahanmuutolle”

Hallitus avaa tien suden kannanhoidolliselle metsästykselle – Koponen: ”Päätöksiä, joihin keskusta ei hallituksessa kyennyt”

Ministeri Kaisa Juuso: Omalääkärimalli etenee ja hoitoon pääsy paranee – ”Kyseessä on suomalaisille valtavan iso muutos”

Seppänen: Sosiaalihuollon on parannettava lasten kuulemista huostaanottotilanteissa

Vuonna 2026 yli 11 miljardin panostukset lapsiin ja lapsiperheisiin – Garedew: ”Lapset ovat lahja, eivät taakka ilmastolle”

VTV:n raportti paljastaa valheet – Antikainen: Marinin hallitus oli tuhlausjallitus

Onni Rostilan kolumni: Feministi toivotti miestenpäivää

Koskela ja Reijonen: Ruuan arvonlisävero laskee – hallituksen veropolitiikka vahvistaa kansalaisten ostovoimaa entisestään

Päivän Pointti: Vasemmistonuorilta putosi antisemitistinen somepommi, josta Helsingin Sanomat ja Yle eivät suostu kertomaan mitään

JSN:lta langettava päätös Kalevalle jutussa, jossa lehti väitti PS-kansanedustajien olevan läheisessä suhteessa

Yhdysvallat luokitteli Li Anderssonin tukeman Antifa-ryhmän terroristijärjestöksi

Kolumni: Mikä hävettää, demarit?

Antikainen: Vasemmistonuoret radikalisoituvat – Minja Koskelan hiljaisuus on jo kannanotto

Yle vieraili Al Jazeeran mediainstituutissa – matka toteutettiin Ylen hakemalla apurahalla

Dosentti Arto Selkälä: Feministiseen politiikkaan siirtyminen oli virhe Suomelle

Vihreiden kunta- ja aluevaaliehdokas maahanmuuttotutkimuksen takana – Lehtinen ja valtiovarainministeriön finanssineuvos lyttäävät tutkimuksen

Bensan hinta laskee taas – eduskunta hyväksyi polttoaineiden verotuksen keventämisen

Antikainen: Marinin hallitus toi ISIS-äidit Suomeen – perussuomalaiset laittaa heidät vastuuseen

Sivilisaatioiden törmäys

ANALYYSI | Kylmän sodan päätyttyä kaksi kansainvälisen politiikan huippututkijaa, Francis Fukuyama ja Samuel Huntington esittivät kilpailevat näkemyksensä siitä, millainen uusi maailmanjärjestys seuraisi aikaisempaa kaksinapaista järjestelmää. Huntingtonin pessimistin profetia uudesta maailmanjärjestyksestä voitti. 

Muistatteko vielä kesän 2008? Vain kahdeksan vuotta sitten elimme aivan toisenlaisessa maailmassa.
Nokia oli tehnyt edellisellä tilikaudella valtavan tuloksen. Se työllisti ennätykselliset 23 300 suomalaisia ja maksoi kotimaalleen paljon veroja. Bruttokansantuote oli kasvanut 15 vuoden ajan joka vuosi, vuonna 2007 huikeat 5,2 prosenttia.
Itänaapurin kehityssuunnasta ei oikein ollut tietoa. Vaikka Venäjä oli sotinut Tshetsheniassa, ei se kuitenkaan ollut käyttänyt voimapolitiikkaa yleisesti tunnustettujen rajojensa ulkopuolella. Ruotsi suunnitteli asevelvollisuudesta luopumista, minkä se toteuttikin kahta vuotta myöhemmin. Suomi valmisteli liittymistä jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen, johon lopulta mentiin 2011. Ulkoministerinä oli silloin Erkki Tuomioja ja presidenttinä Tarja Halonen.
Sopimus Euroopan perustuslaista oli kaatunut Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä kolme vuotta aiemmin, mutta sen keskeinen sisältö kirjattiin Lissabonin sopimukseen, joka oli allekirjoitettu joulukuussa 2007 ja joka astui voimaan joulukuussa 2009. Viidentoista jäsenmaan unioni oli laajentunut kymmenellä jäsenmaalla itään vuonna 2004 ja vielä Bulgarialla ja Romanialla 2007.
Euro oli otettu käyttöön tammikuussa 2002, ja jo vuonna 2007 sen otti käyttöön Slovenia ja vuonna 2008 Malta ja Kypros. Eurokriittisillä oli vaikeat ajat. Näytti siltä että unioni voisi laajeta ja integraatio syvetä loputtomiin.
<h4>Optimismin viimeiset hetket</h4>
Kesällä 2008 elettiin viimeisiä hetkiä sitä optimismin aikaa, joka alkoi parikymmentä vuotta aiemmin, kun Berliinin muuri murtui 1989 ja Neuvostoliitto hajosi syksyllä 1991.
Mutta sitten alkoi tapahtua. Venäjä hyökkäsi Georgiaan kuuluvaan Etelä-Ossetiaan elokuussa 2008. Rahoitusjätti Lehman Brothers hakeutui yrityssaneeraukseen syyskuussa. Lokakuussa oli kunnallisvaalit, jossa Jussi Halla-aho pääsi Helsingin kaupunginvaltuustoon.
Murrokset kansainvälisessä politiikassa, taloudessa ja maahanmuuttoasenteissa näyttivät aluksi toisistaan irrallisilta ilmiöiltä. Moni odotti paluuta vanhaan normaaliin, kunhan kriisi menee ohi.
Kahdeksan vuotta myöhemmin olemme huomanneet, että vanha normaali ei näy palaavan &#8211; ei kansainvälisessä politiikassa, ei taloudessa eikä Eurooppa-politiikassa. Ikään kuin olisimme siirtyneet yhdestä historian aikakaudesta toiseen. Vain nimilaput puuttuvat.
Uudessa tilanteessa vanhat käsitteetkin lakkasivat toimimasta. Maailma jäsentyi vielä kymmenen vuotta sitten kylmän sodan päättymisen mukaan. Optimistisesti globalisaatioon, Euroopan syvenevään ja laajenevaan integraatioon suhtautuvat katsoivat edustavansa uutta aikaa. He suhtautuivat halveksuen niihin, joiden mielestä kansallisvaltiot olisivat edelleen sekä hyvän yhteiskunnan että hyvän kansainvälisen yhteistyön perusta. Punavihreiden pasifistien mielestä maailma oli jo ikään kuin siirtynyt ikuiseen rauhaan, ja perinteisen maanpuolustuksen sijaan resursseja olisi käytettävä aivan toisenlaisten uhkakuvien, kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan.
Kylmä sota on ohi, he muistuttivat meille, jotka emme suostuneet uskomaan siihen, että voimapolitiikka ei voisi palata kansainväliseen järjestykseen myös Euroopassa. Heidän mielestään me olimme jumittuneet vanhentuneisiin ajatustottumuksiin tai haikailimme menneeseen maailmaan.
Nyt koko asetelma näyttää kääntyneen päälaelleen. Venäjä yllätti pasifistit housut kintuissa, kuten eurokriisi federalistit ja Kölnin, Pariisin ja Brysselin tapahtumat monikultturisti. Nyt näyttääkin siltä, että Alexander Stubbin ja Erkki Tuomiojan kaltaiset hahmot ne vasta menneisyydessä elävätkin. He ovat juuttuneet vanhentuneisiin, kylmän sodan jälkeisiin ajatustottumuksiin, ja he haikailevat mennesseen maailmaan.
Miksi sitten kutsua tätä aikaa, joka on tullut kylmän sodan jälkeisen ajan jälkeen? Vakiintunutta nimeä sille ei ole, mutta asetelman hahmottamiseksi ja kuvaavien käsitteiden löytämiseksi kannattaa palata keskusteluun, jota parhaat akateemiset asiantuntijat kävivät Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.
<h4>Fukuyaman ja Huntingtonin kilpailevat visiot</h4>
Kansainvälisen politiikan kaksi huippututkijaa esittivät tuolloin kaksi kilpailevaa näkemystä siitä, millainen uusi maailmanjärjestys seuraisi kylmän sodan kaksinapaista järjestelmää. Molemmat julkaisivat ensin esseen, jonka jälkeen molemmat laajensivat analyysinsä kirjaksi.
Ensimmäisenä ehti filosofi Francis Fukuyama (s. 1952), joka nyt toimii Johns Hopkinsin yliopiston kansainvälisen poliittisen taloustieteen professorina. Fukuyama julkaisi vuonna 1989 kansainvälisen politiikan erikoislehdessä The National Interest esseen <a href="https://ps321.community.uaf.edu/files/2012/10/Fukuyama-End-of-history-article.pdf" target="_blank">The End of History?</a>
Kolme vuotta myöhemmin hän laajensi esseen kirjaksi The End of History and the Last Man. Tarkkaavainen lukija huomaa, että kysymysmerkki oli pudonnut pois.
Kirjassaan Fukuyama väitti, että länsimainen liberaali demokratia saattaisi olla ihmiskunnan sosiokullttuurisen evoluution päätepiste ja ihmisten lopullinen hallintomuoto. Fukuyaman mukaan emme 1990-luvun vaihteessa ehkä olleet todistamassa vain kylmän sodan vaan historian itsensä loppua.
Ihmiskunnan ideologinen kehitys olisi päättynyt, ja länsimainen demokratia universalisoituisi vähitellen. Kommunistisen utopian mentyä mailleen näytti siltä, että länsimaiselle demokratialle ei ollut enää ideologista kilpailijaa. Siksi myös ne maat, jotka vielä eivät olleet liberaalin demokratian tiellä, tulisivat ajan mittaan päätymään siihen.
Fukuyaman optimistisen väitteen antiteesi tuli hänen Harvardin aikaiselta opettajaltaan Samuel Huntingtonilta (1927-2008). Huntington julkaisi väitteensä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä <a href="https://www.hks.harvard.edu/fs/pnorris/Acrobat/Huntington_Clash.pdf" target="_blank">Foreign Affairs -lehdessä</a> vuonna 1993, vuosi Fukuyaman kirjan jälkeen. Esseestä laajennettu kirja The clash of civilizations and the remaking of world order ilmestyi vuonna 1996.
“Maailmanpolitiikka on tulossa uuteen vaiheeseen, eivätkä intellektuellit ole epäröineet kehittää visioita siitä, millainen se tulee olemaan”, Huntington aloitti esseensä. Kirjoituksen mukaan vaihtoehtoisia teorioita olivat historian lopun ohella paluu perinteiseen kansallisvaltioiden väliseen kilpailuun, sekä kansallisvaltioiden rappeutuminen globalisaation ja heimoaatteiden ristipaineessa.
Huntingtonin hypoteesin mukaan uudessa maailmassa konfliktien perimmäinen lähde ei tule olemaan niinkään ideologinen tai taloudellinen kuten kylmän sodan aikana, vaan kulttuurinen.
<h4>Maailma jakautuu kulttuuripiireihin</h4>
Huntingtonin mukaan maailma jakautuu sivilisaatioihin eli kulttuuripiireihin, jotka ovat länsimainen, latinalaisamerikkalainen, ortodoksinen, islamilainen, hindulainen, kiinalainen, japanilainen, afrikkalainen ja buddhalainen kulttuuri.
Sivilisaatioilla Huntington tarkoittaa laajinta mahdollista, kuitenkin koko ihmiskuntaa pienempää kulttuurista identiteettiä, joka voi yhdistää ihmisiä. Voimme olla kuopiolaisia, savolaisia tai suomalaisia &#8211; mutta suomalaisuuden ja maailmankansalaisuuden välillä on yksi taso: meille se on “länsimaalaisuus” tai toiselta nimeltään eurooppalaisuus. Tässä mielessä Huntington pitää pohjoisamerikkalaisia kuitenkin yhä osana eurooppalaista eli yhteisnimitykseltään länsimaista sivilisaatiota.
Hieman yksinkertaistaen voisi tulkita, että 1990-luvun alun amerikkalaisten historianfilosofinen kiista näytti vuosituhannen vaihteessa ratkenneen Fukuyaman historian loppu -teesin hyväksi. Venäjän ja Kiinan kehitys kohti demokratiaa ja markkinataloutta näytti tuskallisen hitaalta, mutta suunta vaikutti kuitenkin oikealta. Ja ehkä Kuubakin vapautuu joskus?
Globalisaatio eli yhä laajeneva vapaakauppa kiukutti anarkisteja ja äärivasemmistolaisia, eivätkä kaikki kuluttajat pitäneet halpatuontia eettisenä. Lännen markkinoille krääsää tuottavat kehitysmaiden hikipajat nostivat kuitenkin ennätysmäärin ihmisiä ylös absoluuttisesta köyhyydestä. Optimistit uskoivat, että kansalaisoikeudet seuraavat talouskasvua, kun koulutettu keskiluokka alkaa vaatia länsimaista tuttuja yksilönvapauksia. Ensin Kiinassa, sitten Intiassa ja muualla Aasiassa ja miksei Afrikassakin. Väestönkasvukin näytti hidastuvan talouskasvun mukana. Vaara ohi.
Nyt taas näyttäisi siltä, että Huntingtonin pessimistinen teesi oli sittenkin se oikeaan osunut profetia. Suurimmat konfliktit ovat islamin ja oikeastaan kaikkien muiden, varsinkin länsimaisen ja hindulaisen kulttuuripiirien välillä.
Huntington näki jo 1990-luvulla aivan oikein, että ortodoksinen kulttuuripiiri on oma sivilisaationsa, eikä se tule sulautumaan osaksi länsimaista sivilisaatiota. Sivilisaatio ei länsimaistu pelkästään sillä, että perustuslakiin määritellään edustuksellisuus ja vallan kolmijako. Koska konflikti ortodoksisen ja länsimaisen sivilisaation välillä on pohjimmiltaan kulttuurinen, on toiveajattelua uskoa Venäjän luopuvan voimapolitiikastaan.
Huntington ei ehtinyt nähdä Venäjän aggressiota Krimillä ja Itä-Ukrainassa, joten emme tiedä, miten hän analysoisi sitä nyt. Hänen ajattelumallinsa valossa voi kuitenkin arvioida, että konflikti lännen ja Venäjän välillä säilyy. Olisi toiveajattelua uskoa, että venäläiset kääntyisivät Putinia vastaan vain siksi, että talouspakotteet ja halpa öljy ajaa Venäjän talouden kuralle. Kyse on identiteetistä.
Huntington erottaa käsitteellisesti länsimaistumisen modernisaatiosta. Vielä viime vuosisadan puolivälissä ne näyttivät samalta asialta. Modernisaatio &#8211; eli teollistuminen, kaupungistuminen, autoistuminen, nykyaikainen terveydenhuolto ja niin edelleen &#8211; toi mukanaan usein myös länsimaisia vaikutteita, Coca-Colan kaltaisia kulutuskulttuurin symboleita ja englannin kielen kakkoskieleksi. Moni kolmannen maailman poliittisista johtajista oli saanut koulutuksensa lännen huippuyliopistoissa, ja he olivat omaksuneet ainakin osaksi läntiset arvot.
<h4>Minihame Teheranin yliopistossa?</h4>
Jos islam jossain vaiheessa näytti maltillistumisen merkkejä, niin juuri 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Hyvä esimerkki siitä on Turkki. Mustafa Kemal perusti Turkin tasavallan 1923. Kemalismin opin taustalla oli havainto, että Osmanien valtakunta oli taloudellisesti ja teknisesti taantunut. Kemal aloitti Turkin nykyaikaistamisen, johon kuului myös kalifaatin lakkauttaminen, uskonnollisten koulujen sulkeminen ja islamilaisesta sharia-laista luopuminen. Lähes sadan vuoden päälleliimatusta länsimaistamisesta huolimatta islam vahvistuu nyt Turkissa, eikä kemalismin perinteen jatkumisesta ole enää takeita.
Monet muistavat myös historialliset lehtikuvat Kabulista tai Teheranista. Niissä opiskelijanaiset ilakoivat minihameissa matkalla yliopistoon. Kyse ei ollut islamilaisen sivilisaation maltillistumisen alusta. Ne olivat päinvastoin viimeisiä hetkiä ennen kuin länsimaistuminen ja modernisaatio erosivat toisistaan. Nyt islam näyttää kulkevan ennemminkin teokraattisen Saudi-Arabian kuin kemalistisen Turkin tietä. Samaan aikaan kun öljyrahat ovat mahdollistaneet Saudi-Arabian modernisoitumisen, se on vahvistanut islamilaista identiteettiään ja asettunut kaikkea länsimaistumista vastaan.
Huntingtonin teesi sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä auttaa ymmärtämään myös monikulttuurisuudesta käytävää ohipuhumista. Miksi se on toisille unelma, toisille painajainen?
Monikulttuurisuus näytti toimivan esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonka sulatusuuni integroi sukupolvi toisensa jälkeen muun muassa italialaisia, saksalaisia, skandinaavisia ja muita eurooppalaisia maahanmuuttajia. Myös Ranska uskoi, että kuka tahansa voisi omaksua sen tasavaltalaiset arvot, koska lukemattomat armenialaiset, puolalaiset ja juutalaiset muiden muassa olivat ne omaksuneet. Ranska kohtasi integroitumattomien maahanmuuttajien ongelman vasta, kun se alkoi vastaanottaa muslimeja Pohjois-Afrikasta.
Keskustelua maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta helpottaisi, jos osaisimme käsitteellisesti erottaa saman sivilisaation eri kulttuurit ja kulttuuripiirit eli sivilisaatiot toisistaan. Historia on osoittanut, että ainakin länsimaisen sivilisaation sisäinen monikulttuurisuus voi ainakin mahdollisten alkukahnauksien jälkeen toimia, mutta jälkimmäinen johtaa vääjäämättä yhteentörmäykseen.
<h4>Molemmat kirjat suomennettu</h4>
Sekä Fukuyaman että Huntingtonin kirjat on suomennettu, Historian loppu tuoreeltaan ja Sivilisaatioiden yhteentörmäys 2000-luvulla.
Fukuyama, Francis: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The end of history and the last man, 1992.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1992.
Huntington, Samuel P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. (The clash of civilizations: Remaking of world order, 1996.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2003.
Historian loppu on moitteeton käännös. Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys kärsii suomentajan valinnasta kääntää myös sivilisaatio kulttuuriksi. Näin suomenkieliseltä lukijalta hämärtyy se keskeinen erottelu, minkä Huntington tekee kulttuurin ja sivilisaation välille. Kulttuurien kamppailu ilmaisuna myös vähättelee sivilisaatioiden konfliktien luonnetta. Kamppailu voi olla kaikkia hyödyttävää kilpailua kuten vapaakauppa. Yhteentörmäyksessä on kyse aggressiosta.

Marko Hamilo: Historian lopusta sivilisaatioiden konfliktiin