Turkkila: Kaukaiset kosijat

Pieni kädenliike piirtää pyöreitä, sinisiä koukeroita paperiin, tekee allekirjoitusta. Se on samanlainen kuin tuhannet aikaisemmatkin, saman käden vuosien varrella piirtämät.

Allekirjoitus on lupaus. Hieman samanlainen lupaus kuin naimisiin mentäessä puolisolle ojennettava sormus. Silminnähtävä osoitus siitä, mitä antajansa tahtoo ja haluaa. Jotain sellaista, minkä halutaan säilyvän, ikuisesti.

Mitä allekirjoituksemme tekijä tahtoi? Puolisoako? Elämänkumppania? Tavallaan.

Allekirjoituksessa luki: ”Jutta Urpilainen”, ja se kirjoitettiin sopimukseen, jossa liitettiin hänet itsensä, hänen maansa eteläisen Euroopan kurjimpiin kolkkiin. Niihin, joihin edes hunni Attila ei tohtinut koskea. Mikäli paikalla olisi ollut juristin sijaan pappi, olisi hän arvatenkin kysynyt:

”Tahdotko sinä, Suomen valtionvarainministerinä, perustaa taloudellisen liiton niiden valtioiden kanssa, jotka eivät ole itse kyenneet asioistaan huolta pitämään? ”

”Entä tahdotko luovuttaa hyvän tahtosi eleenä yhteiseen liittoon 1,4 miljardia euroa ja ottaa sitä vastaan niin sanotut vakuudet, arvoltaan vähäiset taikka sitäkin pienemmät?”

”Ja viimeiseksi kysyn sinulta: tahdotko ottaa kansalaistesi vastattavaksi 12,5 miljardin euron velkavastuut? Kun niitä tullaan teiltä pyytämään, on kokonainen viikko aikaa niiden keruuseen.”

Rakkaus on sokea, sanotaan. Ja niin kuljettivat pienet sormet kynää kuin itsestään, juosten loppuun koukeroisen allekirjoituksen. Pieni ”tahdon” purkautui huuliltaan, kun loppuun saakka ennätti. ”Niinpä julistan teidät yhteen liitetyiksi. Osoittakaa toisillenne tukea nyt, aina, ikuisesti, maailman loppuun asti.”

+ + +

Rakas lukija. Toivoisin, että yllä kirjoitettu olisi satua. Ja samoin toivoisin, että satu olisi jo tullut päätökseen.

Mutta me emme ole vielä päätösjaksossa. Vasta muutama luku on kirjoitettu, eikä tätä kirjaa voi laskea kesken käsistään pois. Suuren Euroopan suureen ideaan rakastuneet höyrypäät pitävät tällä hetkellä lyhyttä hengähdystaukoa. Se tauko jatkuu toukokuun 26. päivään saakka, eurovaalien jälkeiseen päivään. Sen jälkeen rakentaminen jatkuu. Täysin huolimatta siitä, mitä seuraavan puolen vuoden aikana puhutaan.

Osa kaikkein kiihkeimmistä eurointoilijoista näyttää hidastaneen vauhtia. Jopa kaikkien federalistien äiti Alexander Stubb toteaa, että säätelyssä on jo ”menty liian pitkälle”. Aivan kuin Euroopan liittovaltion rakentaminen ei yhtäkkiä olisikaan enää niin kovin tärkeää ja merkityksellistä. Epäselväksi jää, miksi hallituspuolueiden ykkösketju on ennennäkemättömällä innolla rynnimässä mukaan johonkin sellaiseen, jossa on jo ”menty liian pitkälle”.

Aivan äskettäin Euroopan komission varapuheenjohtaja Viviane Reding esitti EU:n kehittämistä ”todelliseksi liittovaltioksi”. Vain hetki ennen sitä oli komission puheenjohtaja Manuel Barroso todennut EU:n tarvitsevan ”yhä lisää integraatiota ongelmiensa ratkaisemiseen”. Kuinkas muuten? EU ei lopeta vapaaehtoisesti liittovaltiohanketta. Unionin alueella asuu 500 miljoonaa ihmistä – enemmän kuin Yhdysvalloissa.

Luopuisiko Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama vapaaehtoisesti asemastaan? Tuskin. Ihmiset, joilla on ote satojen miljoonien ihmisten elämään, eivät milloinkaan luovu vallastaan.

He eivät luovu meistä. Mutta meillä on mahdollisuus sanoa: ”Riittää jo”. Kun kaukaisten maiden kosioretkeläiset tulevat vonkausreissulle, me voimme sanoa: ”Emme tahdo”.

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 1/2014 -lehdessä.