Yle julkaisi vappua edeltävällä viikolla laajan juttukokonaisuuden nettikirjoittelun pimeästä puolesta. ”Me tiedämme missä asut”-sivusto nosti jälleen kerran julkiseen keskusteluun pohdinnan siitä, mitä verkkokeskustelussa on hyväksyttävää sanoa ja mitä ei. Ylen esille nostamat poliitikkoihin, tutkijoihin ja toimittajiin kohdistuneet uhkailut olivat rajuja. Solvauksia, herjoja, pahimmillaan suoranaisia tappouhkauksia.
Miksi näitä uhkauksia esitetään? Tappiolle jäämisen pelon vuoksiko?
Olen seurannut nettikeskusteluja pitkään. Usein niissä toistuu sama kaava: sanojen ja mielipiteiden mittelössä tappiolle jäävä ei halua tyytyä osansa, vaan pyrkii viemään tilanteetta sinne, missä on itse vahvoilla. Tilanne rinnastuu lätkäkaukaloon, jossa raskastekoinen pakki ei saa ketterää keskushyökkääjää aisoihin. Pakki turhautuu ja rusauttaa poikittaisella mailalla ärsyttävän herhiläisen laitaa vasten.
Lätkäkaukalossa on tällaisia tilanteita varten tuomarit, mutta netissä pilliin puhaltaviin raitapaitoihin harvemmin törmää. Niinpä pakki voi rauhassa ruhjoa hyökkääjää poikittaisella mailalla, kunnes tämä tajuaa poistua jäältä.
Valitettavasti nettikeskustelujen taudinkuva ei ole pelkästään tässä. Nettipakki ei ole välttämättä liikkeellä pelkästään oman ilkeytensä vuoksi. Hän saattaa pelata jonkin sellaisen asian puolesta, joka on hänelle tärkeämpää kuin hyökkääjän henkinen hyvinvointi.
Lähes kaikki Ylen juttukokonaisuudessa haastatellut ovat itse julkisia keskustelijoita ja taitavia sanankäyttäjiä. Tätä taustaa vasten en suuresti ihmettele, että he ovat saaneet vastaansa erittäin kovia sanoja. Nuoren Olli Immosen kansallismielisyys on vain joillekin globalisteille liikaa, ja niinpä matalan mielen uumenista suolletaan sanoja, joiden parasta ennen -päiväys ohitettiin jo 50-luvulla.
Moni närkästyy vihreiden ja vasemmistolaisten tarmosta kieltää turkistarhaus elinkeinona ja kertoo sitten liudan suoria sanoja. Yhdet kuohahtavat uskonnoista, toiset aborteista, kolmannet homoliitoista. Yksi leiri pystyttää eurooppalaista liittovaltiota, toinen turvaisi kansallisvaltioon. Jotkut kannattavat laajamittaista maahanmuuttoa, toiset pitävät moista aietta talous- ja turvallisuuskatastrofina.
Suurien asioiden aikana käytetään suuria sanoja. Näin kuuluu olla, mutta kaikille niille, jotka keskusteluun osallistuvat, haluaisin sanoa muutaman sanan:
Ensiksi: Jos ette kuuntele toista osapuolta, on turha odottaa, että teitäkään kuunneltaisiin. Ja toiseksi: Joka kerta ei ole pakko voittaa. Politiikassa ei ole ylipäätään järkevää pyrkiä selkävoittoihin tai täystyrmäyksiin. Pienillä pistevoitoilla pääsee parhaiten maaliin. Kiroiluun ja koohkaukseen syyllistyvät nolaavat itsensä ja asiansa.
Poliittisia kantoja on voitava esittää ilman uhkailuja. Piste.
Kaikesta yllä sanotusta huolimatta olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että nettikeskustelua tarvitaan entistä enemmän. Muutaman punahehkulla käyvän nettipakin ylilyöntien takia ei ole mitään syytä jättää käyttämättä sitä huimaa potentiaalia, jonka verkko tarjoaa. Perussuomalaiset on aiemminkin kyennyt tuomaan politiikkaansa erinomaisesti esille nimenomaan verkon kautta. Joten ei muuta kuin uutta vaihdetta silmään.
Voinkin ilokseni kertoa, että perussuomalaisten sisäiseen keskusteluun tarkoitettu intranet-hanke etenee hyvää vauhtia. Puoluemedian ohjaama hanke pilotoidaan ensin Helsingin kaupungin valtuustoryhmän ja kaupunginosayhdistysten kanssa. Intranettiä voidaan käyttää valtuustoryhmän sisäiseen keskusteluun, luottamuselimissä toimivien viestinvaihtoon sekä aktiivisten perussuomalaisten verkottumiseen. Kun palaset ovat kohdallaan, voidaan käyttöä laajentaa muihin kaupunkeihin.
Yhdessä mennään tulevaa kohti.
(Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 6/2013 -lehdessä)
