VM:n ex-ylijohtaja Peter Nyberg: ”Euroajan historia Suomen osalta ollut karu” – mutta mitä on vielä edessä?

Kun Suomi siirtyi eurovaluuttaan, menetimme ”kansallisen kurittajan”, siis keskuspankin. Miten voidaan ratkaista kilpailukyvyn vaalimisen ongelma, kun kotimaista kurinpitäjää enää ole? Tätä kysyy blogissaan valtionvarainministeriön eläkkeelle jäänyt ylijohtaja Peter Nyberg. Hän avaa kirjoituksessaan niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita eurovaluutta Suomelle aiheuttaa.

VTT Peter Nyberg huomauttaa, että kymmenen vuoden heikon talouskasvun jälkeen yhä useammat euron kannattajat ovat joutuneet hieman vastahakoisesti myöntämään, ettei eurojäsenyys ole ollut Suomen taloudelle eduksi. Hän on tyytyväinen siitä, että vihdoin selkokielisesti myönnetään, että eurojäsenyys asettaa Suomelle käytännössä pitkälle meneviä yhteiskunnallisia muutosvaatimuksia.

Nyberg muistuttaa, että koska eurojärjestelmässä valuuttakurssi ei voi muuttua, on taloudellisten sopeuttamiskeinojen löydyttävä maan rajojen sisäpuolelta. Näitä voivat olla muun muassa työmarkkinoiden, hyödykemarkkinoiden ja yritysten sisäisen toiminnan joustot.

Hänen muistikuviensa mukaan taloudellisten joustojen vaatimus ei ollut euroon liittyessämme maan päättäjille epäselvä – olihan Suomella pitkä devalvaatioiden historia, joka osoittaa kyvyttömyydestä sopimiseen.

– Luotettiin kuitenkin siihen, että kun Suomi kerran oli jäsenenä, niin pelko ja kokemus kilpailukyvyttömyyden seuraamuksista pakottaisivat eri osapuolet maan kannalta vastuulliseen toimintaan. Tältä osin ajattelu oli hyvin samantapainen kuin se jota sovellettiin romahdukseen päätyneen ”vakaan markan” synnyttämisessä.

Euron karu historia

Nybergin käsityksen mukaan euroajan historia on Suomen osalta ollut karu. Nokian nousun jälkeen on koettu pitkä suhdannetaantuma ja matalan kasvun kausi. Kilpailukyky on heikentynyt.

– Uutena joustojen korvikkeena ja eri osapuolten etujen rahoituskeinona tuli käyttöön jatkuva julkisen talouden velkaantuminen, jota suuresti helpotti euroalueen poikkeuksellisen kevyt rahapolitiikka. Nousevien korkojen aikana tämäkin tie on nyt kuljettu loppuun, mutta ymmärtääkseni vieläkään ei vallitse yksimielisyyttä siitä mitä joustoja ja kenen toimesta tulisi ensisijaisesti kehittää, Nyberg kirjoittaa.

Kenen siis pitäisi joustaa? Työntekijöidenkö?

Nybergin mukaan luulisi olevan eduksi, jos kaikilta osapuolilta vaadittavia joustoja yritettäisiin lisätä samaan aikaan ja yhdessä. Tämä taas vaatii osallistujilta sopimishalua ja -kykyä sekä kaikkien valmiutta keskusteluun ja muiden osapuolten tarpeiden huomioimiseen.

– Valitettavasti suomalainen keskustelu näyttää keskittyvän melkein yksinomaan juuri työmarkkinoiden joustojen lisäämiseen. Sopimisyhteiskunnan vaatima laaja valmius keskusteluun ja muiden osapuolten näkökohtien ymmärtämiseen on puuttunut Suomesta sekä ennen euroaikaa että sen jälkeen.

Tämän osoittavat Nybergin mukaan edelleenkin jatkuvat kilpailukyvyttömyyden jaksot sekä julkisen vallan syömävelan kasvu euroaikana.

Oman keskuspankin – kurittajan – puutteessa syömävelka kasvaa. Mutta velkaantumista ei voida jatkaa loputtomiin.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Kolme vaihtoehtoa

Nyberg hahmottelee blogissaan kolme päävaihtoehtoa, joista jokaiseen liittyy kovia poliittisia rajoitteita:

1. Liittovaltio: Suomi voisi suostua siirtämään päätösvaltaa ulkomaille vielä suuremmassa määrin kuin tähän saakka, toivoen sieltäpäin kotimaisia työmarkkinoita sitovia rajoitteita ja ohjeita.

2. Euroero: Suomi voisi synnyttää uudestaan kotimaisen kurinpitäjän siirtymällä takaisin omaan kansalliseen valuuttaan.

3. Sopimisyhteiskunta: Suomi voisi myös pyrkiä seuraamaan Ruotsin ja Saksan esimerkkiä laajentamalla vaadittavien joustojen määrää ja varmistamaan, että eri osapuolten näkemyksiä huomioidaan.

Liittovaltiotietä on Nybergin mukaan helppo kulkea pikkuaskelin – siihen saakka kunnes päämäärä selviää, jolloin vastustus merkittävästi kovenee. Euroero voisi tulla kyseeseen ainoastaan tilanteessa, jossa kunnes maa kohtaa todella suuria taloudellisia vaikeuksia.

– Sopimisyhteiskuntaa voidaan tavoitella parhaiten siinä yhä epätodennäköisemmässä tilanteessa jossa taloudellinen toiminta on vakaa ja hyvä eivätkä poliittiset vastakkainasettelut ole jyrkkiä.

Blogi päättyy pohdintaan siitä, nähdäänkö jatkossa ay-liikkeen kurittamista, yritysten tukien rajoittamista, vai onko edessä laajeneva päätösvallan siirto europäättäjille. Sopimisyhteiskunta olisi mahdollinen sekin, mutta ellei tähän päästä, lienee lähivuosina tiedossa suomalaista yhteiskuntaa melko syvästi jakavaa talouspolitiikkaa.

Blogi luettavissa kokonaisuudessaan täällä >