DEI‑ajattelun ja ”positiivisen syrjinnän” on oletettu vähitellen väljähtyvän myös Suomessa. Toisaalta monet tuoreet ja näkyvät yksittäistapaukset todistavat päinvastaista. Tampereen kaupungin lanseeraamat ”empatiataulut” ovat jo löytäneet tiensä alueen kouluihin.
Donald Trumpin hallinto on purkanut DEI‑käytäntöjä ja hyökännyt woke‑ideologiaa vastaan – myös kyseenalaisin keinoin. Trump ei kuitenkaan ole pääsyy sille, että aate menettää suosiotaan jopa vahvimmissa linnakkeissaan eli sikäläisissä yliopistoissa.
– Vaikka Trump väistyisi ja valta siirtyisi maltillisille republikaaneille tai demokraateille, DEI ei sellaisenaan palaa, ei ainakaan Yhdysvaltoihin, arvelee Waynen yliopiston professori Jukka Savolainen Suomen Uutisille.
– Ilmapiiri nimittäin muuttui jo ennen Trumpin valtaannousua. DEI tajuttiin virheeksi, vaikka tätä ei heti ääneen tunnustettukaan.
DEI‑väärinkäytökset johtaneet oikeudenkäynteihin
Savolainen perustaa arvionsa pitkälle kokemukselle yhdysvaltalaisista yliopistoista. Hän on opiskellut ja työskennellyt tutkijana ja nyt professorina Yhdysvalloissa lähes koko aikuisikänsä.
– Täkäläisistä tutkijoista ja opiskelijoista iso osa lienee ”anti‑Trumpisteja”, mutta eivät he silti tunnu kaipaavan takaisin DEI‑käytäntöihin. Positiivinen syrjintä nähdään yhä laajemmin yhdenvertaisuuden vastaisena, ja nyt se ymmärretään myös laittomaksi. Ne, jotka eivät aiemmin uskaltaneet korottaa ääntään DEI‑muotia vastaan, ovat nyt kaikessa hiljaisuudessa tyytyväisiä siihen, että moinen hölmöily loppuu, kertoo Savolainen.
Yhdysvalloissa jopa liberaali lehdistö on herännyt ja kuvailee artikkeleissaan, miten monet niistä yliopistoista ja kouluista, jotka ovat palkanneet vähemmistöjen edustajia meriittiperusteet ohittaen, maksavat nyt kovaa hintaa päätöksistään.
Epäonnistuneet rekrytoinnit tulevat monin tavoin kalliiksi, mutta lisäksi rahanmenoa ja mainehaittaa syntyy oikeudenkäynneistä. Rekrytoinneissa syrjäytetyt valkoiset hakijat eivät enää hiljaisesti niele ansioidensa ohittamista, vaan käyvät julkiseen taisteluun.
Näin on tehnyt esimerkiksi evoluutiobiologi Colin Wright, joka on vastikään nostanut kanteen Cornellin yliopistoa vastaan. Wright katsoo tulleensa syrjityksi rekrytoinnissa valkoisuutensa perusteella.
Tutkijoiden woke‑vastaiset verkot vahvistuvat
Colin Wrightin oikeudenkäynnin lopputulos ei ole näkyvissä, mutta jotain kertoo jo se, että Wright sai paikalliselta oikeusviranomaiselta luvan prosessin aloittamiseen. Luvan saaminen ei ole itsestäänselvyys Yhdysvalloissa.
– Keskusteluilmapiiri on vapautunut, ja tutkijat uskaltavat vaatia woke‑ideologian tukahduttamaa sanan- ja tieteen vapautta takaisin, sanoo Savolainen.
– Tieteen vapauteen kuuluu se, että virat ja palkinnot jaetaan ansioiden, ei etnisyyden tai muun vähemmistö‑ tai oletetun uhriaseman perusteella.
DEI:n vastaisen ajattelun vahvistuminen näkyy myös siten, että tutkijat perustavat ja vahvistavat verkostoja ja ohjelmia, joiden tarkoitus on edistää tieteen kriteereitä noudattavaa tutkitun tiedon tuotantoa eli ns. klassista tiedekäsitystä. Poliittisella korrektiudella ei tällaisessa tieteenteossa ole mitään sijaa, vaan kaikkea saa kyseenalaistaa ja tutkia, kunhan tutkimusmenetelmä on ehdottoman läpinäkyvä.
Esimerkkinä klassista tiedettä puolustavista, wokea vastustavista toimista ovat Merit, Fairness and Equality ‑ohjelma ja Manhattan Statement ‑julkilausuma, joissa vaaditaan yhteiskuntatieteisiin avointa tieteellistä keskustelua ideologisen yhdenmukaisuuden sijaan.
Savolainen itse on allekirjoittanut ns. Buckinghamin manifestin, joka peräänkuuluttaa objektiivisuuden ihannetta takaisin myös sosiaalitieteisiin.
Savolainen on aktiivinen myös HXSociology‑yhteisössä, joka pyrkii purkamaan sosiologian alalla pitkään vallinnutta aatteellista vasemmistovetoisuutta; tieteellinen keskustelu ja kysymyksenasettelu ei voi perustua siihen, että vain yhdenlainen maailmankuva on hyväksyttävä.
DEI keksittiin kiertämään kiintiökieltoa
Savolainen tunnetaan paitsi tutkijana, myös pitkän linjan woke‑ideologian kriitikkona ja aktiivisena keskustelijana. Viime syksynä suomeksi ilmestyneessä ”Liberalismin puolustus” ‑nimisessä kirjassa on Savolaisen essee, joka toivottaa DEI:lle hyvää matkaa historian roskakoriin.
– Hienoa tietysti olisi, että tiedeyhteisöt kokonaisuutena palaisivat meritokratiaan, institutionaaliseen neutraaliuteen ja aitoon akateemiseen vapauteen, kuten me tieteelliseen arvomaailmaan sitoutuneet tutkijat toivomme, sanoo Savolainen ja jatkaa:
– Todennäköistä kuitenkin on, että DEI ei katoa kokonaan. Syntyy ehkä jonkinlainen sekava kompromissi: monet yliopistot ylläpitävät edelleen symbolista DEI‑kerrosta samalla kun hiljaisesti palauttavat meriittiperusteiset käytännöt rekrytoinnissa, ylennyksissä ja opiskelijavalinnoissa.
Savolaisen esseestä voi päätellä, miksi DEI ei noin vain kuole: se on juurtunut useiden vuosikymmenien aikana syvälle Yhdysvaltain yliopistoihin. Alun perin koko käsite ”positiivinen syrjintä” ja ”monimuotoisuus” nimittäin syntyivät korvaamaan aiempina vuosikymmeninä käytössä olleita rotukiintiöitä.
Rotukiintiö korvattiin ”monimuotoisuudella”
Rotukiintiöiden tarkoitus oli tasoittaa mustien tietä akateemiseen maailmaan erillisillä ”pääsykiintiöillä”. Sellaisina kiintiöt toimivatkin, kunnes vuonna 1974 valkoinen opiskelija Alan Bakke katsoi tulleensa syrjityksi Kalifornian yliopiston opiskelijavalinnassa valkoisuutensa perusteella. Yhdysvaltain korkein oikeus päätti tuolloin, että rotukiintiöt ovat perustuslain vastaisia.
Rotukiintiöiden tilalle piti keksiä jotain. Niin syntyi idea ”positiivisesta erityiskohtelusta” (affirmative action), jonka tavoitteena on turvata yhteisön ”moninaisuus”. Näin oli kiertotie löydetty ja alkusanat DEI‑käytännöille lausuttu.
”Affirmative action” ‑perustein mustien hakijoiden on tilastollisesti neljä kertaa helpompaa päästä lääkärikoulutukseen kuin vaikkapa aasialaisten.
– Akateemisesti keskivertoisten hakijoiden joukossa vain 20 prosenttia hakijoista pääsee lääketieteelliseen tiedekuntaan, kun vastaava osuus mustien hakijoiden joukossa on 80 prosenttia, havainnollistaa Savolainen.
”Seikkailuni DEI‑todellisuudessa”
Savolainen on helpottunut siitä, että yliopistoissa tuntuu nyt olevan tilaa myös ”konservatiiveille”, joiden mielestä yliopisto on olemassa totuuden etsimiseksi, ei moraalisen etujoukon kasvattamiseksi.
– Olemme jonkinlaisessa siirtymävaiheessa, jonka jatko näyttää epäselvältä.
DEI:n juuret ovat kuitenkin niin syvällä Yhdysvaltain kampusten maaperässä, ettei niitä noin vain irti kiskota. ”Liberalismin puolustus” ‑kirjan esseessään Savolainen analysoi yksityiskohtaisen tarkasti useita esimerkkitapauksia eri yliopistojen DEI‑käytännöistä käyttäen lähteinään dokumentteja rekrytoinneista, viranhauista, tutkijoiden julkaisumääristä ja rahoituspäätöksistä.
Summat, joita monimuotoisuuden vaalimiseksi on uhrattu, osoittautuvat ällistyttävän suuriksi. Perustelut joidenkin rekrytointipäätösten osalta näyttävät uskomattomilta, kun ottaa huomioon, että kyse on pitkälle koulutettujen ihmisten päätöksistä.
Ei ihme, että Savolainen on nimennyt yhden esseensä väliotsikoista tuntemustensa mukaan: ”Seikkailuni DEI‑todellisuudessa”.
