Yleisradion johdon harkitsemattomat ulostulot paljastavat, ettei yhtiössä ole sisäistetty hyvän halinnon periaatteita. Yle kamppailee poikkeuksellisella tavalla Suomea laajalti koskettavaa kulukuuria vastaan ja valjastaa oman ajankohtaisohjelmansa oman rahoituksensa lobbaamiseen.
Organisaatioissa hallituksen tehtävänä on valvoa toimivaa johtoa. Erityisesti yritysmaailmassa, jossa hallitus edustaa ennen kaikkea osakkeenomistajia, hallitukselta edellytetään strategisen tuen lisäksi kykyä suhtautua toimivaan johtoon kriittisesti. Toisin sanoen, hallituksen tehtävänä on laittaa toimitusjohtaja tilivelvolliseksi osakkeenomistajille – ei toisinpäin. Jos hallituksen puheenjohtaja tai muut jäsenet ”kovistelevat” jollekin, kohteena ei suinkaan ole yksittäinen omistaja, vaan pikemminkin toimitusjohtaja.
Julkisella sektorilla nk. hyvä hallintotapa voi puolestaan saada eriskummallisia piirteitä. Yleisradion kohdalla roolit ovat menneet sekaisin. Ylestä näyttää tulleen poliittinen toimija, jossa sen hallitus ja johto ovat liittoutuneet yhteisen poliittisen agendan taakse varsinaisia kansan valitsemia poliittisia päättäjiä vastaan. Suomeksi sanottuna Ylen hallituksesta on tullut suuremman Ylen budjetin lobbari – aikana, jolloin Suomen julkinen talous on kroonisesti alijäämäinen, ja budjettia pyritään tasapainottamaan sekä leikkauksilla että veronkorotuksilla.
Viime kuussa uutisoitiin, että Ylen hallituksen puheenjohtaja Matti Apunen oli soittanut keskustan kansanedustaja Pekka Aittakummulle ja käyttäytynyt omituisesti. Aittakumpu kertoi, että puhelussaan Apunen oli syyttänyt häntä Ylen ja tämän henkilökunnan halveksimisesta. Syynä oli se, että Aittakumpu oli ”aplodeerannut” valtiovarainministeri Riikka Purran X-päivitykselle ja kehottanut leikkaamaan Ylen budjetista. Purra oli huomauttanut, että Ylen laitaoikeistosta kertovassa sarjassa ”uhkaavaan” poliittiseen kategoriaan pääsi jo näkemyksellä, jonka mukaan mies ei voisi synnyttää.
Apunen oli kovistellut myös Ylen rahoitusta arvioivaan työryhmään kuuluvaa perussuomalaisten kansanedustaja Joakim Vigeliusta. Aittakummun tapauksen noustua esille mediassa Vigelius kertoi Apusen yrittäneen kuulustella häntä edellisenä syksynä perussuomalaisten ”Yle-vihamielisyydestä”. Lisäksi Apunen oli arvostellut Yle-leikkausten suuruutta.
Viime talvena presidentinvaalien alla Apunen laati Ylen suulla vastineen perussuomalaisten presidentinvaaliehdokas Jussi Halla-ahon Yleä koskeville kommenteille. Halla-aho oli kannattanut Ylen budjetin leikkauksia ja vihjannut mediatalon olevan vasemmiston äänitorvi. Apunen esitti loukkaantuneensa ikään kuin Ylen henkilökunnan puolesta.
Halla-ahon kommentit olivat Ylen hallituksen puheenjohtajalle pelkkä keppihevonen avautua perussuomalaisista yleisellä tasolla. Julistuksessaan Apunen nimittäin syytti yleisesti perussuomalaisia siitä, etteivät he olisi missään vaiheessa esittäneet ”toiminnallista analyysiä” siitä, mihin vaatimukset Ylen budjetin leikkaamisesta perustuivat.
Ylen hallituksen puheenjohtajan paimenkirjeessä presidentinvaalien alla oli muitakin kuin vaalivaikuttamisen piirteitä. Se oli myös malliesimerkki pyrkimyksestä siirtää maalitolppia talouspoliittisessa keskustelussa. Jos menokuria ajava hallitus ei myönnä Ylelle erityistä suojaa leikkauksilta, Ylen hallituksen ja toimivan johdon on turha vedota Yle-kohtaiseen ”toiminnalliseen analyysiin”. Suomen kansa ja hallitus eivät ole Ylen alaisia, vaan toisin päin.
Valtion mediatalon roolina on pikemminkin mahdollisen säästöpolitiikan jalkauttaminen tavalla, joka keskittyy ydintehtävien priorisointiin – olettaen, että Ylen johto sentään tietää ydintehtävänsä ja jonkinlaiset prioriteetit.
Jos ei tiedä, näiden selventäminen olisi tavanomaisen yhtiön tapauksessa asialistan kärjessä.
Kilpailua viihdepuolella kaupallisten kanssa
Apunen näyttää suhtautuvan valtion byrokratiaan kuin se olisi bisnestä. Edellä mainitussa myllykirjeessään hän muistutti, että menojaan supistavilla yrityksillä on tapana analysoida toiminnan eri osa-alueiden ”kilpailukykyisyyttä”. Jo kaksi vuotta aikaisemmin Apunen kertoi näkevänsä Ylen kilpailullisena toimijana suuremmilla markkinoilla.
Iltalehti kysyi Apuselta perusteluja toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttilan 327 000 euron vuosipalkalle ja erityisesti 34 200 euron ylimääräiselle bonukselle. Apunen vetosi siihen, että Ylen suurena haasteena olisi kilpailla ihmisten ajankäytöstä kansainvälisten viihdejättien kanssa.
Siinä, missä satojentuhansien eurojen vuosipalkkaa nostavat yritysjohtajat joutuvat hankkimaan tulospalkkionsa ja organisaatioidensa rahoituksen pärjäämällä kilpailullisilta markkinoilta, Ylen ”liikevaihto” on puolestaan turvattu erillisellä Yle-verolla. Yle-veroa maksetaan riippumatta siitä, miten paljon Ylen tarjonta maistuu yksittäiselle kansalaiselle.
Jos Yleä kerran pitäisi tarkastella bisneksenä, niin ratkaisevin tekijä Ylen ”liikevaihdolle” olisi tässä tapauksessa markkinoiden sijaan valtakunnan politiikka. Tästä syystä onkin ironista ja kierolla tavalla ymmärrettävää, että Yleisradion johdon intresseissä on vaikuttaa poliittiseen mielipideilmastoon. Siitä näyttää muodostuneen Ylen johdon epäpyhä ydintehtävä. Yle tukee varauksetta poliittisia liikkeitä, jotka suhtautuvat velkarahan runsaaseen käyttöön sallivasti.
Kirittäjä vai markkinahäirikkö?
Viikko takaperin Ylen hallituksen jäsen Mikko Alatalo ja entinen jäsen Lauri Kontro lobbasivat Suomen Kuvalehden mielipidetekstissä Ylen suurta roolia ikään kuin kotimaisen median taisteluparina kansainvälisiä mediajättejä vastaan. Ylen hallituspalkkioita nauttivan Alatalon johdolla valtion mediaorganisaatiota ylistettiin yksipuolisesti yksityisen median ”kirittäjänä”. Puheenvuoro sivuutti kaiken viime vuosina esitetyn kritiikin Ylestä markkinahäirikkönä, joka ajaa yksityisiä mediatoimijoita ahtaammalle.
Ylen poliittinen hivutus sai uusia muotoja lauantaina, kun Ylä-Anttila vieraili Ylen Ykkösaamussa. Hän kommentoi hallituksen aikeita leikata Ylen budjettia noin neljänneksellä, 120-140 miljoonaa euroa. Ylä-Anttila maalaili uhkakuvia leikkauspolitiikan vaikutuksista käyttämällä esimerkkejä ohjelmatarjonnan suosituimmasta päästä: MM-hiihto, draamatuotanto, Euroviisut ja kotimainen elokuvatuotanto.
Merja Ylä-Anttila (vasemmalla) Ykkösaamussa 1.6.2024 Seija Vaaherkummun haastateltavana.
Merja Ylä-Anttilan vierailu Ykkösaamussa voidaan tulkita Ylen vetoomukseksi leikkauksia vastaan. Ajankohtaisohjelman kokonaisen 40-minuuttisen jakson valjastaminen tällaiseen toimintaan on vähintäänkin kyseenalaista.
Ylen ohjelmatoiminan ja sisältöjen eettiset ohjeet kieltävät omien etujen ajamisen: ”Emme käytä Ylen ohjelmia ja sisältöjä omien etujemme [..] ajamiseen”, ”Emme ohjelman- ja sisältöjen teossa hanki, vastaanota tai vaadi itsellemme hyötyä”.
Lisäksi Journalistin ohjeiden neljännen kohdan mukaan ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”
Epäselvää toisaalta on, onko Ykkösaamun haastattelussa enää lainkaan kyse journalismista. Yleisradion toimitusjohtaja Ylä-Anttila on ohjelmaa juontavaan Seija Vaaherkumpuun nähden selvässä valta-asemassa. Lisäksi on ilmeistä, että koko johto hallitusta myöden on siilipuolustuksessa säästöjä vastaan. Vaaherkummun mahdollisuudet kriittiseen journalismiin ovat olemattomat.
Lauantain Ykkösaamu onkin poikkeuksellisen hampaaton.
Yle laajentunut voimakkaasti
Ylä-Anttila korosti ”kansallisen identiteetin säilyttämistä”. Katsojalle jäi epäselväksi, olisiko Yle mieluummin pitämässä kiinni itse tuottamistaan ohjelmista, ulkomailta tilattavista sisällöistä ja kaupallisia formaatteja jäljittelevästä reality-viihteestä. Toimitusjohtajan puheista oli hankala löytää merkkejä Apusen itsensä peräänkuuluttamasta repertuaarin priorisoinnista ja rahasummien suhteuttamisesta.
Ylen nykyinen rooli kaikessa suuruudessaan perustuu tulkintaan julkisesta palvelusta. Tämä tulkinta on luonnollisesti poliittinen kysymys. Ylä-Anttila kertoi puolustavansa avoimesti nk. laajaa tulkintaa julkisesta palvelusta. Juuri tämä tulkinta on mahdollistanut Ylen aggressiivisen laajenemisen tarjoamaan ”jokaiselle jotakin” ja joillekin vähän enemmän. Tämän tulkinnan kannattaminen ääneen toimitusjohtajan asemasta on vahva poliittinen kannanotto itsessään.
Takavuosina suomalaisessa julkisessa keskustelussa markkinatalousmiehenä tunnettu Apunen tietänee varmasti itsekin käsitteen empire building (suom: valtakunnan rakentaminen). Se kuvaa lieveilmiötä, jossa toimiva johto pyrkii kasvattamaan valtaansa ja organisaationsa toimintoja piittaamatta omistajien resurssien panos-tuotos-suhteesta. Lieveilmiö on tyypillinen organisaatioille, joiden hallitus on heikko tai laiminlyö tehtäviään. Ylen hallitus ei vakuuta olevansa kansan puolella valvomassa organisaation toimintaa, vaan liittolainen Ylen itsekkäässä poliittisessa lobbaamisessa menokuria ajavaa hallitusta vastaan.
Ylä-Anttilan esiintymisessä on viitteitä myös toisesta saman sukuisesta, suuressa maailmassa tunnistetusta ilmiöstä, nk. Washingtonin syndroomasta. Menokuria ajavan hallituksen alaiset organisaatiot jättävät tahallaan priorisoimatta resurssien käyttöä tai aloittavat jopa tahallaan leikkaamisen niistä toiminnoistaan, joista kansalaiset säästäisivät viimeisenä. Tämän taktiikan tarkoituksena on luoda kansalaisille sekä vaikutelma, ettei mistään voisi säästää, lisätä yleistä tyytymättömyyttä ja painostaa ihmisiä kaikkea säästöpolitiikkaa vastaan.
Yle-veron kohdalla relevantteja kysymyksiä olisi ainakin kaksi. Ensinnäkin, saavatko Yle-veron maksajat vastinetta rahoilleen? Toisekseen, olisiko suomalaisilla vaihtoehtoista, kiireellisempää käyttöä edes osalle lähes 600 miljoonan euron Yle-budjetista?
Ihannemaailmassa Ylen toimiva johto ja viimeistään sen hallitus selvittäisivät näitä asioita jatkuvasti ja vilpittömästi.
SUOMEN UUTISET