Iso-Britannian entinen konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher totesi valtakautensa (1979-1990) loppuvaiheissa, että konservatiivit saattavat hyvinkin hävitä seuraavat vaalit ja monet tulevaisuuden vaalit, mutta markkinatalous ei häviä vaaleja enää milloinkaan. Näin kävi jälleen Iso-Britanniassa joulukuun 2019 parlamenttivaaleissa. Yhdysvaltain ja Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa toimittaja Matti Hukari analysoi maan poliittista lähihistoriaa.
Thatcher myös ymmärsi arkisten asioiden olevan äänestäjille tärkeämpiä kuin valtion vähien varojen käyttäminen maailmanparannukseen. Kesäkuun 1983 parlamenttivaalien aikaan Margaret Thatcher järkyttyi ruokaostoksilla, kun kaupassa oli tarjolla vain tanskalaista pekonia englantilaisen sijaan. Tämä lause toi miljoonia ääniä konservatiiveille. Samaan aikaan Labourin puheenjohtaja Michael Foot ja puolueen nouseva tähti Neil Kinnock puhuivat tärkeilevästi arvostellen Thatcherin voittamaa Falklandin sotaa ja Yhdysvaltalaisten Pershing-ohjusten sijoittamista Englantiin, mikä sai heidät näyttämään epäisänmaallisilta.
Sen sijaan Labour-puolue hävisi nyt puheenjohtajansa Jeremy Corbynin johdolla jo kolmannet vaalit peräkkäin. Corbynin vaaliohjelma soti kaikkea markkinatalouteen liittyvää vastaan.
Vaikka rautateiden kansallistaminen ja terveydenhoidon julkisen sektorin vahvistaminen saattoi hyvinkin sopia monen veronmaksajan käsitykseen tehokkuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, Corbyn unohti isänmaallisuuden.
Ilkka-Cristian Björklund varoitti Euroopan vasemmistopuolueita ylimielisyydestä ja kansan vähättelystä jo yli 40 vuotta sitten. Hän kirjoitti Kanava -lehden numerossa 5/1978 artikkelin espanjalaisen Santiago Carillon eurokommunismia käsittelevästä kirjasta. Tulkitsen Carillon ja Björklundin ennustaneen jo siiloin, että Euroopan maiden vasemmistopuolueet menettävät siinä vaiheessa kannatuksensa, kun ne hylkäävät isänmaallisuuden ja lopettavat puolustamasta omien maidensa työläisiä – ”Toimihenkilöt ja työläiset ovat luonnostaan isänmaallisempia kuin pääomapiirit, joiden isänmaallisuus on siellä mistä sijoituksista saa suurimman voiton”.
Corbyn on 70-vuotias pitkän linjan poliitikko, joka ammattiliittovirkailijana työskennellessään aloitti poliittisen uransa paikallistasolla Haringeyssa 1974 ja myöhemmin Islingtonissa. Nuo kaupunginvaltuustot olivat 1970- ja 1980-luvullla tunnettuja ns. vasemmistokaheleista. Virallisemmin heidät tunnettiin Labourin militanttisiiveksi kutsuttuna vasemmistona (The Labour Party Young Socialists).
Corbynin ensimmäiset vaalit puolueensa puheenjohtajana olivat toukokuun alussa 2016 järjestetyt Skotlannin parlamenttivaalit. Niissä tapahtui historiaa, kun työväenpuolue jäi kolmanneksi. Seuraava takaisku tuli 23.6.2016 pidetyssä eurojäsenyyttä koskeneessa kansanäänestyksessä. Niissä vaaleissa Corbyn ja Labourin muut johtohenkilöt olivat virallisesti – joskin ponnettomasti – Iso-Britannian EU-jäsenyyden kannalla.
Corbyn valittiin uudelleen puheenjohtajaksi Liverpoolissa pidetyssä puoluekokouksessa 24.9.2016. Hän voitti haastajansa Owen Smithin ja sai äänistä 61,8 %. Viimeisimmän työväenpuolueen hallituksen ulkoministeri David Miliband purki tuntojaan tuloksen jälkeen ja epäili Corbynin poliittisen linjan järkevyyttä: ”Suuryritysten sosialisointi tuhoaisi tuottavuuden, valtion lisävelkaantuminen saattaisi Britannian Kreikan kaltaiseen tilanteeseen, eikä yrityksiä ja pienyrittäjiä voi verottaa hengiltä. Vain vasemmistoradikaalit uskovat Corbynin talousidealismiin.”
Joulukuun 2019 vaalituloksen perusteella Miliband näyttää arvioineen tilanteen oikein. Konservatiiveille ja pääministeri Boris Johnsonille voitollisten parlamenttivaalien tuloksista nähtiin, että ratkaisevat äänet tulivat pienten teollisuuskaupunkien perinteisiltä labour-äänestäjiltä.
Tuoreimmissa parlamenttivaaleissa labourin brittiduunarit pettivät johtoeliitin taas kerran, kun he halusivatkin itselleen säädyllistä elämää eivätkä energiaköyhyyden kurittamaa korpivaellusta. Brittien keskiluokan enemmistö toivoo heidän työstään ansaitsemien palkkatulojen kuuluvan ensisijaisesti heille itselleen, ei valtiolle. Corbynin puheista saattoi päätellä verorahojen saamapuolelle kuuluvan aivan muut kuin oman kansan edustajat.
Saksan liittokansleri Angela Merkel huomasi vuonna 2007, että Eurooppa edusti 7 % maailman väestöstä, 25 % kansantuotteesta ja 50 % sosiaalimenoista. Kuluneen 12 vuoden aikana noiden lukujen osoittaman epäsuhdan korjaamiseksi ei EU-komissio ole tehnyt yhtäkään päätöstä. Ne britit, jotka ymmärsivät mitä nuo luvut tarkoittavat EU:n tulevaisuudelle, äänestivät ymmärrettävästi Brexitin puolesta.
Lontoon lukuisilla ilmastomielenosoituksillakin saattoi olla osuutta vaalitulokseen. Brittien syvät rivit ovat jo kyllästyneet ajatukseen, että heidän verotuksensa kiristäminen olisi kuin termostaatti, jolla säädetään koko maapallon lämpötilaa. Vertailuna tulee mieleen, kuinka Ranskassa vuonna 1968 Nanterren yliopiston opiskelijaliikehdinnästä levisi lakkoaalto, jota vasemmiston poliittiset johtajat entisestään lietsoivat. Tuo lakkoilu ei saanut keskiluokan eikä normaalityöläisten tukea ja he osoittivat mielipiteensä kesäkuun parlamenttivaaleissa. Silloin vasemmistopuolueiden yhteinen äänimäärä oikeutti vain 91 paikkaan kansalliskokouksen 485:stä. Vaalitulos oli luottamuksenosoitus järjestykselle ja oikeistolaiselle kansallismieliselle presidentti Charles de Gaullelle.
MATTI HUKARI