KOLUMNI Juha Sipilän hallitusohjelmaan saatiin 2015 perussuomalaisten vaatimuksesta kielikokeilu, jonka puitteissa pieni määrä koululaisia oli tarkoitus vapauttaa toisen kotimaisen kielen, käytännössä ruotsin, opiskelusta.
Kokeilulle arveltiin olevan kysyntää. Mielipidetutkimuksissa suurin osa suomalaisista on johdonmukaisesti vastustanut pakkoruotsia, joka aikanaan ilmestyi opetusohjelmaan kepun ja RKP:n lehmänkauppana.
Kokeilusta näyttää tulevan melkoinen tuhnu. Tämän päivän tiedon mukaan kokeiluun on hakenut vain viisi kuntaa, suurin osa pieniä. Koululaisia siihen on osallistumassa alle 500, kun tavoite oli 2 500.
Syitä epäonnistumiseen on useita. Perussuomalaisten hajoamisen jälkeen siniset pyrkivät tekemään kielikokeilusta omaa profiiliteemaansa ja käyttämään sitä pikemminkin perussuomalaisten mätkimiseen kuin kielivapauden edistämiseen. Tämä ymmärrettävästi laimensi perussuomalaisten valtuutettujen intoa edistää hanketta. Kuvaavaa on, että Helsingissä siniset eivät edes saaneet toista valtuutettuaan paikalle, jotta asiasta olisi päästy äänestämään. Porissa sinisten valtuutettu äänesti aloitetta vastaan.
Toinen syy on se, että kokeilu oli yksinkertaisesti huono ja tarkoituksella vesitetty. ”Kokeiluilla” halutaan yleensä saada jotakin selville. Mitä tällä kielikokeilulla haluttiin saada selville? Sitäkö, miltä tuntuu olla opiskelematta ruotsia? Vai sitä, miten ruotsia opiskelemattomat pärjäävät myöhemmin elämässään? Siinä tapauksessa tuloksia pitäisi odottaa vuosikymmenten ajan.
Pakkoruotsi ei ole varsinainen ongelma vaan seuraus Suomen oudosta kielipolitiikasta. Tietysti ruotsin taito on tarpeellinen maassa, jossa viran saaminen tai korkeakoulututkinnon suorittaminen edellyttää ruotsin osaamista. Kielipolitiikkaa pitäisi ryhtyä normalisoimaan poistamalla ruotsin osaamisen keinotekoisesti luotu ja ylläpidetty välttämättömyys. Silloin katoaa perustelu ja tarve myös ruotsin pakolliselle opiskelulle.
Suomi on ainoa demokraattinen maa maailmassa, jossa viiden prosentin kielivähemmistön kieltä opetetaan väkisin yli 90 prosentin enemmistölle. Tilanteen omituisuutta korostaa se, että naapurimaa Ruotsi muistuttaa vähemmistöpolitiikaltaan jotakin menneen maailman takapajulaa. Suomenkielisten on turha edes haaveilla omakielisestä opetuksesta, ja lapsia jopa kielletään käyttämästä äidinkieltään välitunnilla. Saamelaisia kohdeltiin tällä tavalla 50-luvun Suomessa, ja suomalaiset ruoskivat siitä vieläkin itseään.
Kielikysymys on varsin helposti ratkaistavissa. Kummankin kotimaisen kielen osaamista edellytettäköön viranhaltijoilta vain oikeasti kaksikielisillä alueilla, ja vain tehtävissä, joissa kielitaitoa oikeasti tarvitaan. Muualla pärjätään mainiosti tulkkipalveluilla. Tämähän on käytännön tilanne jo nyt, koska suurin osa suomalaisista ei vuosien pänttäämisestä huolimatta osaa ruotsia niin hyvin, että kykenisi sillä asiakaspalveluun. Kyse on siis hukkaan heitetystä ajasta ja resursseista.
Lisäksi huono kielipolitiikka tärvelee aivan turhaan kieliryhmien välisiä suhteita. RKP on pitkällisellä propagandakampanjallaan saanut peloteltua suuren osan ruotsinkielisistä uskomaan, että kielipolitiikan kritisoiminen olisi hyökkäys ruotsinkielistä vähemmistöä vastaan, ja että nykytilan muuttaminen uhkaisi ruotsinkielisten perusoikeuksia. Siitä ei tietenkään ole kysymys. Ruotsinkieliset ovat millä tahansa mittarilla parhaiten kohdeltu kielivähemmistö maailmassa. Heillä ei ole mitään hätää, vaikka Suomi siirtyisi kielipolitiikassaan normaalille länsimaiselle tasolle.
Jussi Halla-aho
Puheenjohtaja
Perussuomalaiset