Valtiovarainministeriön tuore talousennuste on kylmäävää luettavaa. Päättyvästä vuodesta tulee nollakasvun ja heikentyneen työllisyyden vuosi. Kasvun odotetaan käynnistyvän ensi vuonna ja asioiden alkavan hiljalleen korjaantua, mutta hallituksen arvellaan epäonnistuvan keskeisissä hallitusohjelman tavoitteissaan.
Keskeisin lupaus oli velkasuhteen kasvun taittaminen, ja ilman mittavia lisäleikkauksia tai veronkorotuksia tässä ei tulla onnistumaan. Historiankirjoitus, joka saa aina asiat vähän väärin, muistanee tämän hallituksen eräänlaisena lamahallituksena, joka teki vaikeita ratkaisuja yrittääkseen kääntää huonon kehityksen. Sellaisesta ei tule rakastetuksi, ja ymmärrettävästi parempia aikoja toivovat kuuntelevat velkaseireenien ja kasvuponnistuspoikien ääniä.
VM:n ennusteet ja kertoimet
Suomessa talouspolitiikka nojaa valtiovarainministeriön laatimiin talousennusteisiin. Siitä lähtee oletus verotulojen, työllisyyden ja pakollisten sosiaalimenojen määrästä. Vuotuisia talousarvioita ja monivuotista julkisen talouden suunnitelmaa ei tehdä oman pään mukaan, vaan sen pohjalta, mikä on arvio tulevasta talouden kehityksestä. Jos ennuste pettää, niin silloin pettää myös talouspolitiikka.
Politiikan vasen siipi on arvostellut valtiovarainministeriötä siitä, että leikkausten vaikutuksia on aliarvioitu ja ennusteet ovat olleet liian optimistisia. Poliittista vaikuttamistakin on rivien välistä epäilty syylliseksi. Ihan kuin valtiovarainministeri Riikka Purra kävisi kovistelemassa virkamiehiä, että nyt keksitte sellaiset laskelmat, että tämä meidän linja näyttäisi perustellulta.
Kyllä se menee toisin päin. Virkakoneisto laatii ennusteet ja arvioi, millaiset vaikutukset eri toimenpiteillä on. Poliitikkojen tehtävä on sitten tästä buffet-pöydästä valita ne toimenpiteet, joiden yhteisvaikutuksena velkasuhteen taittamisen tai työllisyyden paranemisen tapaiset tavoitteet saavutetaan.
Mutta entäs jos talousennuste pettää? Yllätyksiä tulee aina. Energian kallistuminen tai korkojen nousu eivät sisältyneet edellisenkään hallituksen aikana kalvoihin, koronasuluista puhumattakaan.
Entäs jos toimenpiteen vaikutusarviot pettävät, eli esimerkiksi leikkaustoimenpiteen vaikutukset talouteen ovat arvioitua pahemmat?
Tuleeko siitä suurempi haloo, jos laiminlyö VM:n ennusteet ja vaikutusarviot ja tekee ominpäin, kuten Marinin hallitus teki ja elvytyskeinot eivät taloutta ja työllisyyttä kasvata, vai siitä, että hallitus tekee VM:n arvioiden nojalla ja niiden mukaan hallitusohjelman, joka silti ei tavoitteitaan saavuta?
VTV: Taantumassa leikkaamista pitäisi varoa
Valtiontalouden tarkastusviraston tuore raportti hallituksen finanssipolitiikasta kertoo synkkää kieltään. Nykymenolla hallitus ei tule onnistumaan velkasuhteen taittamisessa. Maanpuolustusmenojen kaavailtujen jättikorotusten rahoituskeinot tulisi päättää pikaisesti, eikä jättää päätöstä hamaan tulevaisuuteen. Ja kipeää tekeviä työllisyystoimia ei tulisi tehdä näin heikossa suhdannetilanteessa, koska niitä avoimia työpaikkoja ei nyt vaan ole tarjolla niin runsain määrin, että työllisyys voisi parantua ilman, että suhdannekuoppa syvenisi.
Kun tämä hallitus aloitti, talousennusteissa oletettiin, että korkotaso laskee, kauppasodat hälvenevät ja palataan – jos nyt ei normaaliin, niin edes vähän tavanomaisempaan. Se oli se näkemys, mikä VM:stä ja monelta muultakin taholta tuli. Se, että niin ei käynyt, ei ole hallituksen vika.
Oppositio on tietenkin jättänyt mainitsematta, että VTV:n raportissa nimenomaisesti sanotaan, että työvoiman tarjontaa kasvattavat toimet ovat ”tarpeellisia”, ja että hallitusohjelma on laadittu nykyistä optimistisempien talousennusteiden aikana.
Olisiko tarpeelliseksi katsotut toimet pitänyt peruuttaa suhdanteen heikentyessä tai vaikka nyt? Onko luottamusta siihen, että VTV:n ”tarpeellisina” pitämät toimenpiteet tulevat tehtyä seuraavan hallituksen aikana? Voimmeko edes luottaa siihen, että se parempi suhdanne tällä menolla tulee?
Kokemus on osoittanut, että paremmassa suhdanteessa ei ole poliittista painetta toteuttaa ikäviä, mutta välttämättömiä asioita. Kokemus on myös osoittanut, että vasen laita valtaan päästessään ei koskaan sopeuta, vaan päinvastoin painaa lisää kaasua. Kalliitkin lupaukset on toteutettava, koska niiden maksaminen on seuraavien hallitusten murhe. Suomalaisen suhdannepolitiikan ikuinen vitsaus on ollut, että vasta alamäessä leikataan. Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen eli rahapolitiikkaan.
Euro menestystarinana ja Suomen riemut
Yhteisvaluutan pystyttäminen meni 90-luvun alussa katastrofaalisesti vihkoon ja laukaisi koko mantereen käsittävän velkakriisin, joka oli erityisen paha Suomessa. Rahaliiton virallisen käynnistämisen jälkeen euroalue pysyi poissa vaikeuksista alle kymmenen vuotta ennennäkemättömän velkakuplan paisuttamisella, ja tämä päättyi nykysukupolvelle tuttuun eurokriisiin. Yhdysvalloissa keskuspankki alkoi painaa rahaa 2008, mutta Euroopassa odoteltiin vuoteen 2015 asti. Sekä rahaliiton suunnittelu, jäsenvaltioiden valinta että kriisinhoito ovat menneet mönkään, ja koko homma on suurella todennäköisyydellä nettohaitallinen.
Suomessa olisi pitänyt sopeutua euroaikaan, mutta työmarkkinoita ei joustavoitettu, eikä kansallista elvyttämisvaraa luotu. Nokiahuumassa talouden jo alkanut alamäki ja väestön hiipuva ikääntyminen oli helppo sivuuttaa. Kun rahapolitiikasta luovuttiin, se tarkoitti, että korkotaso ei määräydy Suomen tilanteen mukaan, vaan Euroopan tilanteen mukaan. Euron valuuttakurssi ei markkinoilla määräydy Suomen tilanteen mukaan, vaan Euroopan tilanteen mukaan. Jos Suomea kohtaa vaikeudet idänkaupan seisahtumisen myötä tai kiristyvän ilmastopolitiikan takia, vetoapua ei enää tule rahapolitiikasta.
Ehkä joku ajatteli, että Siperia opettaa. Aivan kuten euron perustajat ajattelivat, että kyllä se euron kipeästi kaipaama liittovaltio tulonsiirtoineen ja yhteisvastuineen sitten syntyy kriisien kautta, Suomessa ajateltiin, että työmarkkinat joustavat sitten pakon edessä ja kyllä eduskunta oppii tekemään vastuullisia budjetteja. No eihän näin tietenkään käynyt. Suomen pelasti eurokriisissä Espanjan ja Italian kohtalolta matalampi velka-asteemme.
Nyt Suomen inflaation on kahden prosentin tavoitetason sijaan nollassa ja viimeksi jo negatiivinen, mutta Frankfurtissa koko euroalueelle määrätty korkotaso on eurokriisiä edeltävillä tasoilla. Ruotsi on Venäjä-shokin myöntä antanut valuuttansa devalvoitua lähes kolmanneksella ja Suomessa pohditaan, että kyllä tämä tästä, kaikki reilummin tuplaten.
Muita maita matalamman velka-asteen takia pystyimme leikkimään menestyvää euromaata vielä jonkin aikaa. Pystyimme jättämään työmarkkinauudistukset ja menoleikkaukset tekemättä. Saatoimme jakaa velaksi ottamaamme rahaa ja takauksia muiden euromaiden kriiseihin, hyväksyä kunnianhimosen ilmastopolitiikan, olla solidaarisia Afrikalle ja maksaa korona-aikaan miljardeja kiristysrahaa Italialle, ettei se lähtisi eurosta.
Tämä tie on nyt kuljettu loppuun.
Sisäinen devalvaatio vie aikansa – löytyykö tahtoa ja ymmärrystä?
Suomessa on pitkään tiedetty, että eurossa oleminen eli rahapolitiikan joustomahdollisuuksista luopuminen edellyttää korvaavien joustojen löytämistä tai sen hyväksymistä, että sopeutumisemme talouden käänteisiin vaikeutuu. Viimeksi asian toi esiin ETLA, joka raportissaan muistutti, että kansallinen korkotaso ja kelluva valuuttakurssi helpottaisivat talouden sopeutumista. Eurojäsenenenä Suomi ei voi antaa markan heikentyä, vaan hintamuutos tehdä omilla päätöksillä, niinsanotulla sisäisellä devalvaatiolla.
Meidän on itse työmarkkinoilla saatava työmme hinta sellaiseksi, että tuotteet menevät maailmalla kaupaksi ja ihmisillä on töitä. Muuten valtiolla ei ole verotuloja vaan pelkkiä sote- ja työttömyysmenoja. Kyseessä on monivuotinen, ehkä viiden, kymmenen vuoden urakka. Mitä matalampi inflaatio Euroopassa on, sitä pitempään sisäinen devalvaatio kestää ja sen haitallisempia sen vaikutukset taloudelle ovat.
Onko ay-liikkeestä tähän? Onko galluppien ykköspaikalla olevasta SDP:stä tekemään tätä murrosta? Temppu ei ole Euroopassa onnistunut muiltakaan mailta kovin hyvin, sillä taloudelliset vaikutukset ovat pitkän aikaa negatiiviset, ja poliittinen tahto tuppaa loppumaan kesken.
Historiallinen johdannaistappio: Vanhasen swapit ja Valtiokonttorin vakuudet
Nykyhallituksen perintö ei ole helppo. Lähtötilanne oli huono. Kun energian hinta kallistui Venäjän sodan myötä, Euroopan keskuspankki nosti korkoja. Maamme kotitalouksien asuntolainakanta oli lähes kokonaan vaihtuvakorkoista, kun muualla Euroopassa suosittiin kiinteäkorkoisia lainoja. Onko se nyt ihme, että kotitalouksista tulee kuluttamisessaan varovaisia, kun ensin rahat menevät sähkölaskuihin ja sen jälkeen asuntolainan korkoihin?
Kun korot olivat peräti negatiiviset, jotkut maat hyödynsivät tilaisuuden. Esimerkiksi Itävalta lainasi 0,85 prosentin korolla rahaa sadaksi vuodeksi. Olisihan se ollut mukava ratkaisu Suomellekin, mutta hallituksemme ja virkakoneistomme päättivät toisin. Koska perinteisesti vaihtuvakorkoinen laina tulee halvemmaksi – ja laskevien korkojen aikana erityisesti – maallamme oli strategia, että lainataan niin lyhyessä korkoperiodissa kuin mahdollista. Strategian siunasi valtiovarainministeriö ja sitä toteutti Valtiokonttori.
Edellisen hallituksen aikana valtiovarainministeri Matti Vanhanen antoi siunauksensa Valtiokonttorille käydä johdannaiskauppaa. Talouselämän artikkelissa Vanhanen myöntää, ettei ymmärtänyt päätöksiensä seuraamuksia. Suomen valtion velkakirjoille tehtiin koronvaihtosopimukset eli swapit. Tämän seurauksena näistä nollakorkolainoistakin valtiomme maksaa nyt sitten nousseita korkoja.
Valtiokonttori kutsuu swapeista syntyneitä tappioita herrasmiesmäisesti ”vakuusvaatimuksiksi”. Todellisuudessa kyseessä on johdannaistappio, jonka suuruusluokka on useita miljardeja euroja. Tämän sanoo järkikin. Jos vaihdat valtion kiinteäkorkoisen velan vaihtuvakorkoiseksi ja korot nousevat prosenttiyksikön, maksat per miljardi per sata miljoonaa enemmän joka vuosi. Todellisuudessa siis Vanhasen swapeista tulee Suomen valtiolle miljardien, ehkä viiden miljardin euron tappiot. Silti Valtiokonttori väittää, että vakuuksia ne vain ovat, ja sitten kun sopimus on loppuu, rahaakaan ei enää mene. Teknisesti totta. Kun kyseiset valtion velat ja niiden päälle tehdyt Vanhasen swapit erääntyvät, niin maksaminen loppuu. Mutta ennen sitä erääntymistä syntyneet tappiot ovat todellisia ja jäävät maksettaviksi.
Kyse on tietenkin oman maineen suojelusta. Ihan ymmärrettävää, kun on tullut tehtyä Uniper-kauppojen 5,8 miljardin tasoinen källi johdannaiskaupoilla. Suomalainen maksaa, Vanhanen pääsee pälkähästä. Valtiokonttoria arvostetaan. Nykyhallitus heräsi, päivitti velanhallintastrategiaa ja jatkossa koronvaihtosopimuksia ei enää tehdä.
Seuraava hallitus hoitaa-menetelmä jätti raskaan perinnön
Korkomiljardipommin, sote-uudistuksen ja monen muun asian osalta edeltävä hallitus on jättänyt tiskit tiskaamatta ja vessanpöntön vetämättä, ja siivous on jäänyt nykyhallitukselle. Koronakriisissä Marinin hallitus päätti käyttää EMU-puskurirahastoa.
Euroon liityttäessä tiedettiin, että kykymme sopeutua suhdanteisiin heikkenee. Päätettiin perustaa puskurirahasto. Yritykset maksoivat korotettuja työnantajamaksuja, jotka kerättiin rahastoon, ja kun tulee huono suhdanne, varoja voi käyttää työnantajamaksujen tilapäiseen alentamiseen.
Kun puskuria käytettiin korona-aikana, sen seurauksena työnantajamaksuja on vastaavasti korotettu vuosina 2023-2025. Korkeammat työnantajamaksut aiheuttavat työttömyyttä. Onneksi nämä ylimaksut loppuvat nyt vuoden vaihteessa, mikä vähän helpottaa taloutemme tilaa ja työllisyyttä.
Puskurien käytöstä päättää käytännössä ay-liike. Pitäisikö EMU-puskuri ottaa nyt käyttöön, sillä kieltämättä rahaston käytön ehdot täyttyvät? Käykö tässä niin, että demarihallitukset käyttävät puskurirahat ja oppositioon päätyessään maksattavat puskurien uudelleentäytön oikeistohallituksilla?
Hallituksen ennätystyöttömyys vai edeltäjien oma maali?
Kun korot nousevat, kotitalouksilla on vähemmän rahaa, rakennusala pysähtyy nollakorkokuplavuosien jälkeen, hallitus leikkaa ja koko Eurooppa on sekaisin ja USA:ssa tullit, ei ole ihme, että työllisyys heikkenee. Työllisyysaste on kuitenkin pysynyt viime aikoina yllättävän hyvällä tasolla, vaikka työttömyysaste on korkea. Työpaikkoja ei siis ole merkittävästi kadonnut, mutta jostain on tullut lisää työttömiä työnhakijoita. Mistä nämä uudet työnhakijat ovat tulleet?
Asiantuntijoiden laskelmat ovat pysäyttäviä. Puolet työttömyyden kasvusta selittyy suoraan maahanmuutolla. Osa tästä selittyy ukrainalaisilla pakolaisilla, joiden vastaanottamisesta vallitsee laaja yhteisymmärrys.
Mutta Suomeen on Marinin ulkomaisten opiskelijoiden maahantulon edellytysten helpottamisen seurauksena tullut myös paljon uusia opiskelijoita, jotka ovat heti oikeutettuja sosiaaliturvaan. Näiden ihmisten sallittiin myös tuoda mukanaan lähiomaisensa eli puolisot ja lapset, ja nämäkään ihmiset eivät löydä töitä. Hekin ovat oikeutettuja sosiaaliturvaan. Ei kai tuo nyt ole kielitaidottomien osalta mikään yllätys kenellekään, että töitä ei löydy ja että työttömyyskortistot, leipäjonot ja toimeentulotukiluukut muuttuvat vieraskielisiksi.
Köyhyystilastojen mukaan vuoden 2024 loppuun mennessä köyhyyden lisääntyminen on kokonaan vieraskielisten ilmiö. Kotimaisten kielten puhujien parissa köyhyys ei ole tilastojen mukaan kasvanut. En itse jaksa uskoa, että SDP:n strategia olisi maahanmuuttajien suosikkipuolueena kasvattaa maahanmuuttajien määriä hinnalla millä hyvänsä. Maahanmuutto sattui vain tuolloin olemaan sellainen kasvustrategia, joka kelpasi sekä vihreille, RKP:lle että vasemmistolle kasvu- ja työllisyystoimena, ja vähän hitailla käyvä lehdistö ja elinkeinoelämä eivät vielä olleet heränneet todellisuuteen. Sitten kun menee vihkoon aivan odotetusti, tietenkin vika on Orpo-Purran hallituksen ja rasismin.
Taloutemme on sijaintinsa ja luonteensa puolesta ongelmamagneetti
Olemme kylmä maa, jonka metsä-, liikenne- ja kylmyysongelmat eivät kiinnosta EU-tason tulevaisuusvisioita laadittaessa. Olemme käytännössä saari meren takana, jonka ulkomaantavarakauppa on täysin Venäjän varjostaman Itämeren varassa. Kaukainen sijaintimme Euroopan laidalla tarkoittaa, että jokaisen tuontituotteen tuominen Suomeen ja jokaisen vientituotteen vieminen ulkomaille maksaa meille enemmän kuin muille maille.
Me tuotamme investointihyödykkeitä, jotka menevät kaupaksi vain jos muualla investoidaan. Me menetimme mittavia omaisuuksiamme Saksassa ja Venäjällä. Idänkauppa loppui seinään. Kotitalouksille tuli mittavia sähkölaskuja, mikä tuhosi monen kotitalouden puskurit.
Strategiamme ja inhimillinen valintamme on ollut padota Venäjän sotilaallinen voima ja raivo Ukrainaan, mitä olemme toteuttaneet tukemalla Ukrainaa enemmän kuin moni muu maa. Euroopan Ukraina-tuesta kolmasosa tulee pohjoismaista. Etelä- ja Länsi-Eurooppaa kiinnostavat muut asiat. Maanpuolustusmenoja on ollut pakko korottaa, ja varmistaaksemme USA:n sitoutumista Natoon ja Euroopan kykyä puolustautua tarvittaessa vaikka yksin, maanpuolustusmenoja on nostettava lähivuosina merkittävästi. Pakollisiksi katsottavia menoja on tullut miljarditolkulla lisää. Ne rahat ovat pois jostain.
Hyväksytään tosiasiat, kohdataan seuraukset
Me voimme toivoa sellaista maailmaa, jossa euroa ei olisi perustettu, Venäjä olisi tavallinen OECD-maa, aseet eivät puhuisi, maahanmuuttajat kotoutuisivat, vihreä siirtymä toisi tehdastilauksia, EU ei lähettäisi toistuvia eurokriisipakettien laskuja maksettavaksi ja talousennusteet olisivat täydellisiä. Kun näin ei ole, joudumme väkisinkin vaikeiden valintojen eteen. Olemmeko valmiita hyväksymään työmarkkinoiden joustojen lisäämisen vai palaammeko mieluummin kelluvaan valuuttaan? Laiminlyömmekö turvallisuusmenot lapsilisien ja vuorotteluvapaiden takia?
Suomi valtiona ja kansakuntana joutuu määrittelemään itsensä uudelleen. Käsityksemme siitä, mitä ”pohjoismainen hyvinvointivaltio” on, ei voi nojata omassa kruunussaan huitelevaan Ruotsiin, öljymiljardeissa kelluvaan Norjaan tai Keski-Euroopassa moottoritien varrella sijaitsevaan Tanskaan. Me emme voi luottaa vihreään siirtymään, tekoälyyn tai mihinkään muuhunkaan asiaan uutena Nokiana ja Sampona, joka taikoo ongelmamme pois.
Opposition vaihtoehto: Sanoja, ei tekoja
Oppositio on luonnollisesti rynnännyt paikalle ja kertonut, miten talousennusteen myötä saatiin näyttö siitä, että hallitus on epäonnistunut, turmellut, syössyt köyhyyteen ja puliveivannut luottamuksen ja hyvinvoinnin. Että kaiken voisi tehdä reilummin ja kasvun voisi tuplata. Suurin osa hallituksen toimenpiteistä kuitenkin siunataan myös opposition vaihtoehdoissa.
Opposition käsitys tuplasti reilummasta on, että perutaan muutama eniten kielteistä huomiota saanut uudistus, joilla ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä, lisätään vähän rahaa muutamaan kohteeseen, mutta muuten se tekisi melkein samat asiat. Eli sanoja – ei tekoja tai euroja. Kun 2026 näemme viimeiset opposition vaihtoehtobudjetit, on käytännössä varmaa, että keskusta ja SDP siunaavat noin 80-90 prosenttia hallituksen tekemisistä.
Vasemmistoliitto täräyttää todennäköisesti ainoan rehdin, mutta kaikkein huonoimman tekstin tiskiin. Reippailla 5-10 miljardin veronkorotuksilla ja yksityisomaisuuden kaiken tuoton kansallistamalla (prosentin varallisuusvero syö riskittömän reaalituoton kokonaan) löytyy rahat jatkaa entistä elämänmenoa. Siitä, miten lamaavia vaikutuksia valmiiksi maailman kärkeä olevan veroasteen korottamisella olisi talouteen, ei toki puhuta.
Toinen opposition käyttämä temppu on vastustaa esitystä yhden kerran näyttävästi vaihtoehtobujdetissa, mutta sitten seuraavana vuonna hiljaa hyväksyä hallituksen linja. Kannattajat eivät tämmöisistä silmänkääntötempuista välitä, ja suuri yleisö ja toimitukset eivät pysy kärryillä, kun on vähän monimutkaisuutta nostettu.
Ihan kaikki sisäiset tahot valtionvarainministeriöstä Suomen pankkiin kertovat, että tie on kivinen ja julkisen sektorin menoja on säästettävä ja työmarkkinoita joustavoitettava. Sama viesti tulee myös OECD:lta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta. Oppositio lupailee siis jotain, mitä kukaan muu ei suosittele Suomea tekemään, ja jota oppositio edes itse omissa vaihtoehtobudjeteissaan ei esitä, koska he eivät saa lukuja täsmäämään. Kyllä suomalaiset toivoa ansaitsevat, mutta ei heille pitäisi käärmeöljyä tarjota.
Miten tästä eteenpäin?
Vaikka korkojen, energian hintojen ja epävarmuuden säikäyttämä kuluttaja on alkanut säästää, tämä ei ole pelkästään huono asia. Kotitalouksilla täytyy olla puskureita, ja on vain järkevää varautua huonoihin aikoihin. Tämä yleensä muistetaan vasta huonoina aikoina, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jossain vaiheessa kotitalouksien säästövimma laantuu ja rahaa päätyy taas kulutukseen. Osa kulutuksesta menee tuontitavaraan ja matkoihin, mutta osa päätyy myös kotimarkkinoita piristämään. Kasvava ostovoima ja rakennusteollisuuden elpyminen nostavat työllisyyttä aikanaan, vaikka toivottu ja odotettu käänne on viivästynyt.
Kotimaisen kysynnän piristämisen lisäksi yrityksiemme on saatava tuotteitaan kaupaksi maailmalla. Yrityksien investoinnit on saatava käyntiin, tarvitaan lisää tuotantoa, työpaikkoja ja vientiä. Tämä edellyttää sekä sitä palkkamalttia että yritysten toiveiden huomioimista. Tarvitaan vähemmän kotimaista ja EU-tason sääntelyä, nopeampia luvituksia ja kohtuullista kustannusrakennetta, oli sitten kyse veroista, energiasta tai palkkatasosta. Kuluttajien ja yritysten ohella huolta täytyy pitää valtiosta.
Kolmanneksi, valtiomme on saatava jatkossakin kaupaksi velkakirjojaan. Ilman valtion jatkuvaa ja kohtuukorkoista rahoitusta pysähtyy kaikki muukin. Siksi valtion menojen jatkuva madaltaminen on välttämätöntä. Verotuksen kiristäminen haittaisi kotitalouksia ja yrityksiä, ja verot ovat jo valmiiksi aika tapissa.
Kaikki nämä kolme edellyttävät rohkeutta, palkkamalttia ja sinnikkyyttä. Jos ei tähän nykyiseen hallitukseen ollut kiva lähteä talkoisiin, tuskin näin tulee olemaan seuraavillakaan hallituksilla.
Äänestäjien on tärkeää ymmärtää taloutemme olematon liikkumavara. Sisäiset devalvaatiot – tai euroerokin – edellyttävät tiettyä säntillisyyttä, jota meilllä ei juuri ole. Marinin soteuudistusten, Vanhasen swappien ja punavihreän maahanmuutto-, ilmasto- ja kehitysaputienaamiseen sijaan on palattava perusasioihin. Ja sitä on pystyttävä jatkamaan pitkään.
Perussuomalainen näkökulma on melko selvä. Toissijaiset menot, maamme ulkopuolelle suunnatut rahalähetykset, maailmanparantaminen, maahanmuutto ja kaikenlainen pönöttäminen ja tarpeeton sääntöuskollisuus on saatava kuriin.
On perusasioiden aika.
