Kolumni: Kaupasta tuli kauppatavaraa

Pidin viime vuoden ehkä tärkeimpänä artikkelina The Economist -aikakauslehdessä julkaistua juttua. Artikkeli käsitteli kauppasopimusten ja politiikan välistä yhteyttä tasolla, jota harvoin yleisessä keskustelussa näkyy. Taloutta ymmärtävät yleisesti mieltävät parhaan taloudellisen hyvinvoinnin tulevan vapaan kaupankäynnin ja usean toimijan järjestelmissä. Monopolit nostavat hintoja ja heikentävät tuotekehitystä. Mitä enemmän toimijoita, sen enemmän kilpailua.

Artikkeli päätyy pohtimaan kauppasopimuksia voimapolitiikan välineenä. Tämä on etenkin Donald Trumpin aikakaudella ja Venäjän vastaisten talouspakotteiden aikana hyvin ajankohtainen näkökulma.

Vapaakaupassa ”keskimäärin” on paremmin

Vapaakauppaa ajavat aina innokkaimmin taloustieteilijät, jotka ajavat suurinta yhteistä hyvää. Mutta entäs pienet vähemmistöt? Haluaako esimerkiksi suomalainen maanviljelijä uhrata itsensä, vaikka se olisi ”kokonaisuuden”, eli espanjalaisten maanviljelijöiden etu ja suomalaisten tomaatinostajien etu? Entäs huoltovarmuuden, kotimaisen työllisyyden ja verotulojen tapaiset tekijät?

Yksikään valtio ei solmi vapaakauppasopimuksia hyvää hyvyyttään. On jokaisen omalla vastuulla huolehtia, että sopimus on kansallisen edun mukaista. Hyödyt jakautuvat aina epätasaisesti, ja yhdelle hyvä voi olla toiselle huono.

Vapaakaupan riemujen pohdinta menee entistä vaikeammaksi, jos oletetaan, että naapuria ei kiinnosta pelkkä oma hyöty, vaan suhteellinen etu kilpailijoihin ja vastustajiin.

Sota syö vapaakaupan

Jos naapuri lähtee sotajalalle ja valloitusretkille, hän miettii aktiivisesti vapaakaupan periaatteiden sijaan sitä, miten voisi aiheuttaa mahdollisimman suurta vahinkoa nykyisille ja tuleville vastustajille. Silläkin hinnalla, että se aiheuttaa myös itselle taloudellisia menetyksiä.

Tämän takia Venäjän maakaasutoimitukset hiljenivät ennen 2022 helmikuun hyökkäystä jo syksyllä 2021. Eurooppa haluttiin köyhdyttää ja kylmentää. Venäjä halusi täyttää Euroopan pakolaislaarit, koska se tulee Euroopalle kalliiksi monella tapaa. Jos haluja ottaa ukrainalaispakolaisia vastaan ei ole, Euroopan oletettiin hiljaa hyväksyvän Ukrainan miehittämisen.

Oliko se kaasuputkihanke ja maakaasuriippuvuus hyvä idea, arvoisat demarit? Oliko vapaakauppa kaikissa tilanteissa hyvä ja kannatettava juttu, arvoisat kokoomuslaiset? Kannattiko avata kylki hybriditoimille maahanmuuttokysymyksissä, arvoisat vihreät ja vasemmistolaiset?

Tykkäsimme siitä tai emme, me olemme nyt tilassa, jossa maailmankaupan sijaan on olemassa blokkeja, joiden välillä on sopimuksia, jotka voivat olla voimassa tai voivat purkaantua lyhyelläkin varoitusajalla. Se, mikä on paperilla, ei välttämättä pidä. Joudumme vanhojen paperien ja sopimusten sijaan rakentamaan luottamusta. Luottamus syntyy molemminpuolisesta hyödystä. Kaupankäynnistä on tullut kaupankäynnin kohde.

Talouselämän on ymmärrettävä kaupan politisoituminen. Poliitikkojen on ymmärrettävä uusi tehtävänsä kaupan ohjailussa.

Alkaneen vuoden tärkeimmäksi jutuksi arvaan Davosin kokoontumisajoilla puhuneen Kanadan pääministeri Mark Carneyn puhetta. Carney puhui siitä, miten sääntöpohjaisesta maailmasta puhumisen voi jo lopettaa. On olemassa supervaltoja, jotka tekevät supervaltajuttuja – ja sitten me muut. Meidän muiden on haettava liittolaisia ja tehtävä keskenämme sopimuksia. Toivottavasti nämä uudet sopimukset pystyvät korvaamaan osan niistä menetyksistä, joita vanhojen sopimusten lahoamisesta seuraa.