Kolumni: Ylisukupolvinen me joulunvietossa

Joulu on kulttuurimme juhlista jaloin. Siinä yhdistyvät yleiskristillinen eurooppalainen kulttuuriperimä ja maakohtaiset perinteet. Siinä missä Suomessa ja Ruotsissa tapitettiin vuosikymmeniä aattoiltana Samu Sirkan joulutervehdystä, muualla maailmassa vasta valmistauduttiin joulupäivän varsinaiseen juhlaan. Espanjalaiset jakavat joululahjat vasta 6. tammikuuta. Joulu keksittiin noin 300 vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen, ja sijoitettiin tahallaan olemassaolevan roomalaisperäisen juhlapäivän paikalle. Kulttuurista omimista, siis.

Monet joulun piirteet, kuten vaikkapa punanuttuinen Coca-Cola-joulupukki, ovat hyvin uutta perinnettä. Silti mukana on vanhempia piirteitä, joiden historia ulottuu pakana-aikoihin. Joulu on leimallisesti lasten juhla. Suurin osa meistä on pienempänä katsonut television jouluohjelmia ja omannut omat suosikkinsa ja inhokkinsa joulupöydän antimista. Käsitys joulusta on ohjelmoitunut meihin jokaiseen. Eri maiden joulupöytien vertailussa suomalainen joulupöytä on välittömästi tunnistettavissa kinkun ympärille rakennetuksi kokonaisuudeksi, muille kansoille täysin vieraine laatikoinen. Meille on siis syntynyt henkilökohtaisen suhteen ohella syvä kansallinen suhde jouluun.

Onko se sitten ihme, että tästä kaikesta syntyy stressiä? Me muistelemme vanhempiemme riitelyä rahasta, alkoholinkäytöstä ja siitä, kenen anoppilaan mennään ja missä bonuslapset joulunsa viettävät. Nykysukupolvi ei enää tunne niitä historiallisia taisteluita, kun kauppojen monen päivän sulkeutumisen takia ruokaostokset tehtiin viimeistään aatonaattona, ja lahjat ja vastaavat oli hankittu hyvissä ajoin. Nykyään kaupat ovat auki, mutta edelleen me hamstraamme ennen joulua, ihan kuin kaupat vieläkin menisivät kiinni kolmeksi päiväksi. Se, joka ei hamstraa, on huono aikuinen.

Riidat alkavat hyvissä ajoin ennen joulua, jatkuvat läpi joulun ja niihin palataan sen jälkeen uudelleen joka joulu. Me pyrimme tarjoamaan parasta mahdollista niillä avuilla, joita meillä on. Vaatimaton pöytä voi aiheuttaa köyhässä perheessä häpeää, kun taas herkkuja notkuvassa ja juhlavasti valmistellun pöydän päässä voi olla tyranni juoppo. Joulu ei ole siis mikään ulkokohtainen suoritus, josta voi selvitä hymyssä suin paksulla lompakolla.

Joulustressi kertoo, että me pelkäämme menettävämme otteen johonkin meitä suurempaan. Me kaikki tarvitsemme ylisukupolvisen meikäläisyyden. Että jotain meidän suvun, minun, lasteni tavoista kiertää yli aika-avaruuden, hieman muuttuen, mutta tunnistettavana esiintyen.

Joulu on suuri jaettu kokemus maailmassa, jossa puoli yhdeksän uutiset ja Helsingin Sanomien pääkirjoitukset puhuttelee yhä pienempää porukkaa. Edes Aku Ankka ei ole yhtä suuri yhteinen nimittäjä meille suomalaisille. Joulu on symboli. Se on tärkeä sen takia, että se kaikkine muutoksineen ja outouksineen on meidän yhteinen tarinamme.

Joulun alkuperä on puhdasta fake newsiä, kulttuurista omimista ja copypastea. Joulu perustettiin aikoinaan voimistamaan kirkon valtaa, sitten markkinavoimat keksivät alkaa rahastaa sillä ja nyt se on osa kulttuurisotia. Joulu on meidän näköisemme. Meihin voi kuulua monella tavalla. Riittää, että on mukana messissä.

Koittakaa ottaa rennommin joulua kohti luistellessanne. Se ylisukupolvinen me ei nimittäin asu joulupäivien jääkaapissa. Se ei ole kiinni lahjojen määrästä, tai lomakohteen lämpötilasta. Me olemme yhtä ja olemme monissa asioissa lähempänä toisiamme kuin monien muiden maiden asukkeja. Se harmitta monia, mutta me ei välitä.

Hyvää joulunodotusta!