Hallitus on toteuttanut sarjan työmarkkinoita uudistavia toimia, jotka on muissa Pohjoismaissa tehty vuosia, ellei vuosikymmeniä sitten.
Jokainen näistä uudistuksista on saanut aikaan vasemmalta laidalta aikaan valtavan huudon. Vasemmisto-oppositio on yhdessä liittojen kanssa nyt yli kaksi vuotta kertonut, kuinka duunareiden työehtoja poljetaan ja oikeuksia heikennetään. Ehkä merkittävin uudistus on ollut paikallisen sopimisen laajentaminen työnantajaliittoihin kuulumattomiin yrityksiin. Käytännössä siis liittojen neuvottelemat joustot mahdollistetaan työnantajille, jotka muutoinkin joutuvat noudattamaan työehtosopimusten ehtoja.
Nyt on saatu kokemuksia ensimmäisen vuoden osalta paikallisen sopimisen laajentamisesta. Tämän piti vasemmiston mukaan johtaa paikalliseen saneluun, palkkojen polkemiseen ja ties vaikka mihin. Totuus on kuitenkin toinen: sopimuksia tehtiin vain 92 kappaletta ja ne koskivat pääasiassa seikkoja, kuten arkipyhävapaiden siirtoa viikonloppujen yhteyteen. Käytännössä työnantajat pystyivät siis järjestämään toimintansa paremmin, duunarille järjestettiin pidemmät vapaat. Tämä siis sillä edellytyksellä, että molemmat hyväksyivät tämän.
Kuulostaako samalta todellisuudelta, josta vaikkapa sosialidemokraatit kertoivat? Eipä tietenkään, koska kyseessä oli loppujen lopuksi maltillinen ja tarpeellinen uudistus, jossa kenenkään työehtoja ei poljeta. Se ei sinänsä olisi mahdollistakaan, sillä uudistuksen tärkeimpänä oli, että paikallisesti voidaan sopia niistä asioista, joista jotka on määritelty alan työehtosopimuksessa. Oleellista on myös, että sopimiseen ei enää tarvita liiton luottamusmiestä, vaan työntekijät yhdessä tai valitsemansa luottamusvaltuutetun kautta voivat tehdä tämän sopimuksen ja voivat myös irtisanoa se halutessaan. Työehtosopimuksen muuten neuvottelee ne samat ammattiliitot, jotka uudistusta kritisoivat.
Suurin syy liittojen kritiikkiin olikin se, että työntekijät voivat itse – siis ilman liittoja – arvioida, miten työnsä järjestävät. Ja tämähän ei käy, vaan jokaisella työpaikalla tulee olla liiton edustaja kertomassa, mitä kamaluutta hallitus ja etenkin perussuomalaiset ovat tekemässä duunarille. Paikallinen sopiminen tulee toivon mukaan rakentamaan työpaikoille uutta sopimisen kulttuuria vastakkainasettelun sijaan. Sitä Suomi tarvitsee. Luottamuksen rakentamista tulee edistämään myös valmisteilla oleva esitys työntekijöiden edustuksen vahvistamisesta yritysten hallituksissa ja johtoryhmissä.
Suomen työmarkkinoilla ei ole Sipilän hallituksen kikyjä ja pakkolakeja lukuunottamatta tehty merkittäviä muutoksia vuosikausiin, vaikka maailma ja yritysten tarpeet muuttuvat nopeasti. Vasemmistopuolueiden ja niihin kytköksissä olevan ay-liikkeen pelot ymmärtää historian valossa. On kuitenkin kohtuutonta pelotella teollistumisen alkuaikojen patruunoiden ja isäntien ehtojen sanelulla ja palkkojen polkemisella tilanteessa, jossa valtaosa suomalaisista työnantajista on pieniä alle kymmenen henkeä työllistäviä, jossa omistaja mahdollisesti työskentelee duunarien rinnalla samankaltaisissa tehtävissä.
Näissä tilanteissa yrittäjän ja duunarin yhteinen etu on, että yritys menestyy. Suomen etu olisi, jos elinkeinoelämä ja ammattiliitot kykenisivät kehittämään suomalaisia työmarkkinoita yhdessä ja pitäisivät mahdollisimman paljon asioita päivänpolitiikan ulkopuolella. Tämä ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä, kun molempien osapuolten poliittiset yhteydet tiedetään. Nyt olisi aika kuitenkin nousta poteroista ja päästä eroon lopullisesti eroon historian haamuista ja keskittyä siihen, mikä oikeasti uhkaa suomalaisen duunarin asemaa. Oikea ongelma on nimittäin ulkomaalainen halpatyövoima. Toki laajamittainen työperäinen maahanmuutto aiheuttaa muitakin yhteiskunnallisia lieveilmiöitä kuin duunarien palkkojen poljenta.
Huvittavaa on, että juuri työperäisen maahanmuuton kiihdyttämisestä kokoomuslainen EK ja demarivetoinen ay-liitto ovat samaa mieltä. Sieltä ei siis kannata nopeata apua odottaa.
