Teknillisen fysiikan DI, helsinkiläinen Mika Merano on jo vuosien ajan osallistunut tieteen rahoituksesta käytyyn keskusteluun nostamalla sosiaalisessa mediassa esiin sellaisia Suomen Akatemian (SA) rahoituskohteita, joista on aiheellista epäillä, että hanke saa sen hyödyllisyyteen nähden kohtuuttomia tukisummia, tutkimus on vahvasti ideologisesta näkökulmasta tehtyä agendatiedettä tai äärimmäisissä tapauksissa jopa puhdasta huuhaata.
Meranon kirjoittamassa, tänään julkaistussa tiedepamfletissa Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta tarjolla on kattava yleisesitys suomalaisen tiederahoituksen ongelmista, johon kuuluvat niin rahoituksen läpinäkymättömyys, valvonnan puutteet ja etenkin joissain sosiaalitieteissä, kuten sukupuolentutkimuksessa, vallitseva kritiikitön ideologisuus.
Tuore julkaisu osoittaa samalla, että suomalaisen tiedepolitiikan haasteena on tieteen ja politiikan osittainen sekoittuminen, mikä uhkaa jo tieteen uskottavuutta ja sen kykyä tuottaa luotettavaa tietoa kaikkien hyväksi.
Rahaa valuu marginaalisille woke-hankkeille
SA on keskeinen verorahoitusperusteinen tutkimusrahoituksen myöntäjä Suomessa esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön sekä sosiaali- ja terveysministeriön ohella.
Rahaa hakeakseen tutkijat tai tutkimusryhmät käyvät läpi monivaiheisen prosessin, jonka osana ulkomaalaisista asiantuntijoista koostuva paneeli arvioi hankkeiden tieteellistä laatua, innovatiivisuutta, toteutettavuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Suomen Akatemia lopulta prosessin päätteeksi hyväksyy tai hylkää hakemukset.
Prosessin lopputuloksena huomattavia summia on viime vuosina päätynyt marginaalisille woke-henkisille tutkimushankkeille. Meranon mukaan tämä johtuu pitkälti siitä, että SA:n rahanjakoprosessia tehdään kiintiöittäin. Tällöin niin sanotut ”kovat tieteet” saavat toki myös rahoitusta, mutta rahoituksen ohjautuminen eri tieteenaloihin on johtanut kyseenalaisiin lopputuloksiin. SA on äskettäin myöntänyt esimerkiksi 750 000 euroa feminismin ja rodullistamisen manikyyritutkimukseen. Aiemmin rahoitusta on myönnetty neljännesmiljoona esimerkiksi ”ulosteen politiikan tutkimukseen”.
Toisin sanoen kiintiöinti estää sen, että eri tieteenalojen keskinäistä hyötysuhdetta ei pystytä arvioimaan tai ohjaamaan rahaa vapaasti.
– Kovien tieteiden kiintiöt ovat esimerkiksi kulttuurintutkimuksesta erillisiä. Tämä on siis sikäli tyypillistä, että jälkimmäiseen kiintiöön mahtuu aina tieteelliseltä arvoltaan kyseenalaisia kynsisalonki- tai hiphop-feminismitutkimuksia. Jos rahaa ei jaettaisi kiintiöittäin, tällöin kaikki hankkeet olisivat samalla viivalla. Esimerkiksi hammaslääketiede ei saanut pari vuotta sitten euroakaan, mutta sukupuolentutkimus sai, Merano itse sanoo.
Kyseenalaisia hankkeita
SA myönsi vuonna 2024 noin 543 miljoonaa euroa tutkimukseen ja tutkimusympäristöjen vahvistamiseen. Meranon pamfletissa nostetaan esimerkinomaisesti esille 31 rahoitusta saanutta hanketta, joiden tarpeellisuuden arviointi jää jokaiselle itselleen – jokainen voi siis itse muodostaa mielipiteensä siitä, olisiko mainituille hankkeille syytä ohjata yhteensä 12 497 153 euroa.
Esimerkiksi hanke nimeltä Sukupuolten ajallinen moniulotteisuus itäisen Afrikan historiassa: suullinen muistitieto, eletty ja peritty menneisyys sekä syvän menneisyyden jäljet kielessä on saanut SA:lta rahoitusta 407 832 euroa.
Hankekuvauksen mukaan tarkoitus on etsiä uusia tapoja lukea ja kirjoittaa sukupuolen ja vallan pitkän aikavälin historiaa Afrikassa. Hanke myös kyseenalaistaa historiankirjoituksessa vallitsevan tavan kiinnittää sukupuoli kronologiseen ajankäsitteeseen.
Kaikkiaan 500 000 euroa SA on myöntänyt tutkimushankkeelle nimeltä Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat. Rahalla on tarkoitus tutkia tapoja, joilla queer- ja transaktivistit ottavat itselleen tilaa ja luovat uusia maailmoja. Monitieteinen lähestymistapa affektiiviseen aktivismiin tuottaa ainutlaatuista haastatteluaineistoa ja innovatiivista analyysiä aktivistien tekojen, strategioiden ja tulevaisuudenvisioiden affektiivisista asetelmista.
Satoja tuhansia euroja on niin ikään myönnetty esimerkiksi tutkimuksille nimeltä Queer-siirtolaisten vastaanottamisen ja kohtaamisen poliittinen maantiede, Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä sekä Transitiopolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa (amplifyHer).
Kansalla on oikeus ymmärtää, mihin verorahat menevät
Meranon koostamassa selvityksessä tarkasteltu aineisto osoittaa, että tutkimusta todella on moneen junaan. Osa hankkeista on selkeästi tieteellisesti kestämättömiä – jopa huuhaata – joissa metodologia, toistettavuus ja objektiivisuus loistavat poissaolollaan. Osa puolestaan käsittelee yhteiskunnallisesti marginaalisia tai vähämerkityksellisiä ilmiöitä, joiden rahoittaminen verovaroin on perusteltavissa vain erittäin löyhin perustein.
Kolmas ryhmä sisältää sinänsä kiinnostavia ja relevantteja näkökulmia, mutta ne hukkuvat näennäistieteelliseen jargoniin, jolloin tutkimuksen varsinainen anti jää suurelle yleisölle hämäräksi.
Tilanne on ongelmallinen erityisesti, koska tutkimusrahoitus perustuu pitkälti veronmaksajien rahoihin.
Vaikka suurin osa kansalaisista ei ole tieteenharjoittajia, kansalaisilla on veronmaksajina oikeus ymmärtää, mitä heidän rahoillaan tutkitaan ja millaista yhteiskunnallista hyötyä siitä syntyy.
Merano osoittaa, että järjestelmä ei tällä hetkellä täytä tätä vaatimusta riittävällä tavalla: hankekuvaukset ovat usein vaikeaselkoisia, vaikutusanalyysit puuttuvat ja rahoituspäätösten taustat jäävät suljettujen ovien taakse.
Kritiikki torjutaan argumenttivirheillä
Tieteen rahoituksesta on käyty julkista keskustelua jo useamman vuoden ajan, etenkin vuodesta 2023 eteenpäin. Tämä on perusteltua, sillä veronmaksajien oikeuksiin kuuluu voida kysyä, minkä takia jotain rahoitetaan ja mitä sillä voidaan saada aikaan.
Tieteen rahoitusta koskevalle keskustelulle tyypillistä on, että usein keskustelu jää junnaamaan paikalleen tai perusteltukin kritiikki kuitataan argumenttivirheillä. Merano listaakin pamfletissaan yleisimmät argumenttivirheet, kuten auktoriteettiin vetoaminen, ad hominen eli henkilöä vastaan argumentointi sekä non sequitur (ei seuraa) -virheargumentti.
Non sequitur -virheargumentissa esitetään johtopäätös, joka ei seuraa esitetystä premissistä tai argumentista ja sen pohjana on heikko päättely ja tuloksena epäloogiset johtopäätökset.
Esimerkinomaisesti: ”Jos rahoitus tietyltä tieteenalalta lopetetaan, sitä ei voi enää Suomessa tutkia”. Julkinen rahoitus on kuitenkin vain osa tiederahoitusta, joten looginen yhteys väitteiden väliltä puuttuu. Non sequiturissa erityisesti asioiden sisäisten yhteyksien ja merkityksellisyyden arvioimisesta tulee mahdotonta.
Osa virheargumenteista on monille tuttuja myös muista kuin tiederahoitusta koskevista debateista. Virheellisessä analogiassa asetetaan vastakkain perusteettomasti verrattavaksi kaksi asiaa, jotka eivät todellisuudessa ole verrattavissa, ja tätä vertausta käytetään perusteluna väitteeseen: ”Perustutkimus on humanistisilla aloilla hyödyllistä, koska tämä luonnontieteellinen perustutkimusprojekti on tuottanut hyödyllisiä asioita.”
Virheellistä analogiaa käytetään tiederahoituskeskusteluissa aivan erityisesti humanististen alojen perustutkimuksen hyödyllisyyden perustelemisessa, kun niitä perustellaan luonnontieteellisten alojen perustutkimuksen saavutuksilla.
Tiederahoitus kaipaa lisää läpinäkyvyyttä
Merano nostaa selvityksessä esiin toimenpiteitä, jotka jatkossa tulisi huomioida tiederahoituksessa, jotta rahoituksen läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävyyttä lisättäisiin ja jolloin samalla rahoituksesta voisi tulla hyväksyttävämpää veronmaksajalle.
Rahoitettavien hankkeiden kuvaukset olisi jatkossa esitettävä selkeällä yleiskielellä ja niiden yhteyteen tulee liittää tutkimuksen tavoitteet, saavutetut tulokset ja yhteiskunnallinen merkitys.
Hankkeiden laadullinen valvonta ja monipuolinen arviointi vaatii parannusta: Vertaisarviointi ei voi nojata yksinomaan saman alan sisäiseen näkemykseen, jos koko ala kärsii ideologisista tai metodologisista vinoumista. Arviointiin tarvitaan monialaisia asiantuntijaryhmiä ja selkeämmät kriteerit vaikuttavuudelle.
Merano esittää myös tutkimusrahoituksen kiintiöistä luopumista ja niiden korvaamista hyötyperusteisella allokoinnilla. Tutkimusrahoituksen ei siis tulisi jakautua staattisten kiintiöiden mukaan eri tieteenaloille, vaan prioriteetti tulee asettaa hankkeille, jotka tuottavat yhteiskunnallisesti merkittävää ja läpinäkyvästi arvioitavaa tietoa.
Merano nostaa myös esille tiedeyhteisön herkkänahkaisuuden ja toteaa, että tieteilijöiden on jatkossa kyettävä sietämään ja käsittelemään myös ulkopuolelta tulevaa kriittistä tarkastelua ilman henkilöön menevää puolustusreaktiota.
– Kritiikki ei ole uhka, vaan mahdollisuus tiedeyhteisön itsekritiikkiin ja kehitykseen, kirjoittaja toteaa.
