Internetin ja sosiaalisen median aikana yritysjohtajilta on toivottu näkyvämpää roolia politiikassa ja moraalikeskusteluissa. Länsimainen media on vauhdittanut keskustelua nimeämällä muodikkaita haasteita: Trump, populismi, vihapuhe ja valeuutiset. Yrityksiltä vaaditaan ”vastuuta”, päätöksiä ja uhrauksia erilaisten yhteisiksi koettujen poliittisten päämäärien eteen. Yhteiskunta nähdään ”sidosryhmänä”, jota yritysten tulisi palvella muutenkin kuin vain keskittymällä ydinliiketoimintaansa, asiakkaiden palvelemiseen, omistaja-arvon kasvattamiseen, lakien noudattamiseen ja verojen maksamiseen.

Mitä yhteistä on Gilletten ja lentoyhtiö SASin moralistisilla kohumainoksilla sekä kansainvälisten yritysjohtajien puheilla uudesta kapitalismista? Megakorporaatioiden mainostempaukset herättävät aiheellistakin skeptisyyttä pintapuolisesta hyvesignaloinnista, mutta taustalla on myös perimmäinen kysymys yritystoiminnan roolista yhteiskunnassa.

Amerikkalaisliikemies Vivek Ramaswamy kirjoittaa Wall Street Journalissa julkaistussa tuoreessa kannanotossaan, ettei maailmanlaajuisissa talousmedioissa kritiikittömästi hehkutettu sidosryhmäkapitalismi ole yksiselitteistä ja ongelmatonta. Se ei ole tarkoituksenmukainen ja tehokas tapa kohdistaa resursseja, ja kaiken lisäksi se sotkee yritysmaailmaa ja politiikkaa keskenään. Jälkimmäinen ilmiö taipuisi suomalaisittain ”hyvävelikapitalismiksi” tai ”korporaatiososialismiksi”.

Ramaswamyn mielestä yritysjohtajien kannustamista yleismaailmallisiksi arvojohtajiksi ei ole mietitty loppuun saakka. Se ohjaa ydinliiketoimintaansa erikoistuneita asiantuntijoita pois toiminnasta, jossa heillä on suhteellinen etu palvella yhteiskuntaa. Lähtökohtaisesti yritysjohtajilla ei puolestaan ole erityistä tietämystä mm. moraalifilosofiasta tai monista muistakaan politiikan osa-alueista. Menestys tietyllä yksityisen sektorin alalla ei vielä tee yritysjohtajasta kaikkivoipaa yhteiskunnallista yleisneroa.

”Sijoitusyhtiöiden johtajat nousevat korkeaan asemaan kyetessään hoitamaan varallisuutta tuottavasti ja minimoidessaan tappioita. Heidän kyvykkyytensä yksityisellä sektorilla voi tehdä heistä päteviä päättämään tuotantolaitosten ja tutkimuslaboratorioiden rakentamisesta sekä ohjelmistovalinnoista ja johtajien rekrytoinneista. Heillä ei kuitenkaan ole työnsä puolesta erityistä asiantuntemusta sanoa, onko minimipalkka tärkeämpi kuin täystyöllisyys, tai onko yhteiskunnan hiilijalanjäljen minimointi kuluttajahintojen nousua tärkeämpää. Toimitusjohtajat eivät lähtökohtaisesti ole parempia päättämään yhteiskunnan asioista kuin poliitikot yritysten sisäisistä asioista.”

Yritysten sidosryhmä- ja yhteiskuntavastuuajattelussa ei pohjimmiltaan ole mitään uutta ja mullistavaa. Ramaswamy viittaakin Nobel-palkittuun taloustieteilijään Milton Friedmaniin, joka osoitti useita sidosryhmäkapitalismin kiistattomia epäkohtia jo 50 vuotta sitten. Tästä huolimatta liike-elämän ja median parissa sidosryhmäkapitalismiin suhtaudutaan kritiikittömällä innolla ja taloustieteilijöiden puheenvuoroista piittaamatta.

Friedman piti perinteisen länsimaisen osakkeenomistajavetoisen kapitalismin ihanteen hylkäämistä ongelmallisena monesta syystä. Se johtaisi heikompaan työnjakoon, yritysten tehottomampaan johtamiseen ja yhteiskunnan tasolla hyvinvointitappioihin. Yrityksillä on rajalliset resurssit ja kyvykkyydet. Tämän takia ne keskittyvät tyypillisesti palvelemaan asiakkaitaan juuri sellaisissa asioissa, joissa ne suoriutuvat suhteellisesti paremmin. Tällaisesta tavoitteellisuudesta joustaminen tarkoittaisi kustannusten kasvua, alhaisempaa tuottavuutta, alhaisempia verotuloja ja heikompaa palvelua kuluttajalle. Yritysorganisaatioihin voi kuitenkin pesiytyä välistävetäjiä ja aktivisteja, jotka onnistuvat hyötymään itse ja edistämään erilaisia ideologisia agendoja osakkeenomistajien ja asiakkaiden kustannuksella.

Usein kuultavan pelkistetyn väitteen mukaan yhtiöt olisivat pitkällä aikavälillä tuottavampia palvellessaan myös yhteiskunnan intressejä. Jo perinteinen kapitalismi pitää asiasta huolen: jos yhteiskunnan palveleminen on yksiselitteisesti ylivertainen käytäntö, kilpailullisilla markkinoilla se johtaa parempaan menestykseen ja toimintamallin leviämiseen. Tosiasiassa ”yhteiskunnan intressit” ovat monimutkainen ja äärimmäisen poliittinen teema. Nykyajan yritykset harjoittavat vaihtelevasti erilaista yhteiskunnallista aktivismia, mutta taloudellisesti arvioituna sellainen ei useinkaan eroa perinteisestä voittoa maksimoivasta mainoskampanjasta.

”Muut toimitusjohtajat kysyvät, eikö heidän pitäisi toimia yhdessä poliittisten johtajien kanssa vastatakseen yhteiskunnan kriittisiin moraalikysymyksiin. Ei minusta. Epäilen, että todellinen syy, miksi niin monet yritysjohtajat pitävät ääntä uudesta sidosryhmäkapitalismista on se, että he uskovat saavansa suosiota aikana, jolloin perinteisen kapitalismin idea ei kuulosta muodikkaalta”, Ramaswamy toteaa.

Kirjoittajan mielestä toinen suuri ongelma sidosryhmäideologiassa on kahden erillisen sektorin, demokraattisen politiikan ja kapitalistisen liike-elämän läheisempi kytkeytyminen toisiinsa. Nouseva ideologia vaatii, että yritysjohtajien tulisi ottaa aktiivisempi rooli yhteiskunnan moraalisina kompasseina ja huomioida osakkeenomistajien sijaan ”sidosryhmiä”. Friedman muistutti jo 50 vuotta sitten, että lainsäädännöstä, julkisen vallan roolista ja sen resurssien kohdistamisesta päätetään parlamentarismissa politiikan parissa. Tämän jälkeen kansalaisten ja yritysten osana on toimia vapaasti niissä puitteissa, joista on päätetty demokraattisesti.

Toisin sanoen, demokratiassa ”yhteiskunnan intressit” määritellään läpinäkyvästi poliittisella sektorilla, ei suljetuissa korporaatioverkostoissa. Toimitusjohtajana itsekin toimiva Ramaswamy ei toivo amerikkalaiskapitalistien ottavan suurempaa roolia maansa politiikassa tai alkavan arvojohtajiksi. Hän peräänkuuluttaa lähinnä avointa poliittista keskustelua ja demokraattisia vaaleja, joissa kansalaiset saavat äänestää asioista itse ja säästyä poliittisuudelta muilla elämän osa-alueilla.

Kirjoittajan mukaan nykyisen kapitalismin ongelmana ei ole se, että se keskittyy palvelemaan osakkeenomistajia, vaan liialliset poliittiset kytkökset ja hyvävelikapitalismi. Ratkaisu ei voi hänen mukaansa olla yksityisen bisneksen ja demokraattisen politiikan välisten rajojen hämärtäminen entisestään, vaan siistimpi jako erilleen. Yritysten mahdollisuus rahoittaa poliittisia ehdokkaita ja näin vaikuttaa vaaleihin omista intresseistään käsin onkin ollut kiistelty ja perinteisesti mielipiteitä jakava aihe. Tätä vasten kirjoittaja pitää erikoisena, että sidosryhmäkapitalismista on tullut poliittinen ja erityisesti vasemmiston suosima ihanne.

Jo puolen vuosisadan ajan kertyneelle taloustieteilijöiden kritiikille immuuni sidosryhmäkapitalismi näyttäytyy lähes tietoiselta pyrkimykseltä hajottaa perinteisiä yhteiskunnan päätöksentekomalleja ja vallan tasapainoa. Yritysmaailman politisoituminen ja valjastaminen erilaisten ideologioiden äänitorveksi istuu uusmarxilaiseen ajatukseen pitkästä marssista läpi instituutioiden, laajemman yhteiskunnallisen kulttuuriylivallan, hegemonian, tavoitteluun. Suhtautuminen tähän ilmiöön ei kuitenkaan noudata perinteistä jakoa oikeistoon ja vasemmistoon. Kyse on siitä, tuleeko yhteiskunnan sektoreiden välillä olla selkeät rajat ja vallan tasapaino, vai voidaanko ne uhrata hyvältä kuulostavan ideologisen kokeilun alttarilla.