Pääkirjoitus: Arvoja, pakolla

Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa tuoreimmassa Perussuomalainen-lehdessä arvoristiriidoista.

Lakewoodista Yhdysvalloista löytyy pikkuruinen kauppa nimeltä Masterpiece Cakeshop eli Kakkukauppa Mestariteos. Sitä isännöi Jack Philips -niminen mies, harras kristitty ja erittäin taitava kakuntekijä. Hän on joutunut keskelle eriskummallista episodia, jota pohtiessa mieli vääntyy helposti solmuun.

2012 kakkukauppaan saapuivat Charlie ja David, jotka olivat menossa keskenään naimisiin. He pyysivät Jackia tekemään itselleen hääkakun, mutta tämä kieltäytyi uskonnolliseen vakaumukseensa vedoten. Charlie ja David vetoavat syrjintälainsäädäntöön.

Jos kyse olisi ollut tavanomaisen tavaran myymisestä, tapaus olisi ollut pässinlihaa. Yrittäjä ei Yhdysvalloissa kuten Suomessakaan voi kieltäytyä myymästä tuotteitaan sillä perusteella, että ostaja kuuluu seksuaalivähemmistöön. Mutta tässä tapauksessa on kyse siitä, olisiko Jackin pitänyt käyttää ilmeistä luomisvoimaansa ja luoda homoparin häihin kakku. Eikä mikä tahansa kakku, vaan toki sellainen, jota voisi yhtiön lupauksen mukaisesti kutsua mestariteokseksi.

Jack vetoaa siihen, ettei hän halunnut käyttää kokintaitojaan luodakseen hääkakun tilaisuuden juhlistamiseen, jota hän itse pitää moraalittomana. Hän on rakentanut puolustuksensa vedoten perustuslain suomaan sananvapauden turvaan – ei käy päinsä, että hänet pakotetaan luomaan teos, jota hän ei halua tehdä.

Kimurantti tilanne on nyt Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päänsärkynä.

++

Korkein oikeus saa raapia päätään toisenkin samantyyppisen tapauksen kanssa. Kaliforniassa on useita vapaaehtoistoiminnan voimin toimivia pro-life-keskuksia, joissa annetaan neuvontaa ja yritetään löytää keinoja, etteivät raskaana olevat naiset päätyisi tekemään abortteja. Näissä keskuksissa toimivat neuvojat ovat usein voimakkaan uskonnollisia.

Kalifornian osavaltio ei ole tyytyväinen neuvontaan. Se vaatii, että abortteja vastustavien keskusten tulee julkaista tiedotteita, joissa kerrotaan lähistöltä löytyvistä aborttipalveluista. Keskukset eivät tällaisia tietenkään seinilleen halua.

++

National Review -lehden senioritoimittajan David Frenchin arvion mukaan molemmissa tapauksissa on kyse pakottamisesta – eli siitä, voiko valtio tai osavaltio pakottaa muita käyttämään ilmaisuvapauttaan tietyllä tavalla.

Frenchin mukaan pakottaminen on sensuurin pahin mahdollinen muoto. Tavanomainen sensuuri on itseilmaisun estämistä, mutta myrkyllisiä sävyjä sensuuri saa, jos kansalaiset pakotetaan aktiivisesti ilmaisemaan eetokselleen vastakkaisia asioita.

French huomauttaa myös, että ilmassa häilyy polarisaation vaara. Tämä on ilmeistä. Sananvapaus on pitkään ollut Yhdysvalloissa vahva – se on perinteisesti luettu oikeuskäytännössä yhdeksi kaikkein vahvimmista arvoista. Mikäli sananvapauden ohitse jyrää jokin toinen arvo, on tällä vääjäämättä merkittäviä seurauksia. French enteileekin kansankunnan yhtenäisyyden heikkenemistä.

++

Pidän itse sananvapautta superarvona. Mutta hyväksyn tietenkin sen, että joku toinen pitää jotain muuta arvoa vieläkin tärkeämpänä. Minä valitsen omani, toisilla on vapaus valita omansa.

Niin paljon kuin ihmisiä huvittaisikin mestaroida toistensa menemisiä, tekemisiä ja sanomisia, olisi usein parempi vain antaa muiden olla rauhassa. Antaa muiden pitää kiinni omista ajatuksistaan ja omista arvoistaan. On tietenkin niin, että ihmisiksi on meidän kaikkien täällä elettävä, mutta ketään ei pitäisi pakottaa väkisin vastaanottamaan arvoja, joita hän ei koe omikseen. Tällaisen yrittäminen johtaa eriskummallisiin, vääristyneisiin lopputuloksiin.

Vanhan Bond-leffan nimi on “Elä ja anna toisten kuolla”. Se on huono nimi. Parempi olisi: Elä, ja anna toistenkin elää. Live and let live.