Teemu Keskisarjan kolumni: Paskarakentaminen tuhoaa talouden, ympäristön ja elämän

Kokonaistaideteokseen kuuluu pikku hautatasanne. Sen muotokieli puhuu elämän ohimenosta. Eliel Saarisen paadessa lukee: ”Työ on avain ihmishengen luovaan kehitykseen.”

Suosittelen tätä museokäyntiä jokaiselle, joka haluaa paeta todellisuutta.

Ajelen Hvitträskistä kehäteille ja Helsingin keskustaan. Kontrasti on käsittämätön, kauneuden ja rumuuden vastakohtaisuudet silmittömät. Mikään kirosanatulva ei riitä tuntemuksiini.

Kaikkialla repeilee rakennus- tai hävitystyömaita. Entiset kadut ja puistot ovat kraattereita ja sorakenttiä. Vähintään joka toinen kaista on poikki kuin panssariesteellä. Pienhiukkaset pöllyävät. Keskeneräiset betonitornit hipovat harmaita pilviä ja varjostavat lähiluonnon jämiä. Elokapina tänne ja äkkiä!

Ilmiö rikkoo talouden lakeja. Ei ole varaa eikä kysyntääkään. Pääkaupunkiseudun kasvu on poliitikkojen kangastus ja grynderien lavastus. Kiinteistökupla jo puhkeaa. Omistus-, sijoitus- ja vuokra-asunnoista pursuilee ylitarjonta. Etätyö tyhjentää toimistot. Kauppakeskuksia on aivan liikaa ja niille käy Stockmannit. Joukkoliikenteeseen on valmiiksi viisi päällekkäistä vaihtoehtoa ja uudet ainoastaan hidastavat toisiaan.

Kukaan ei kaipaa jättihökötyksiä eikä varsinkaan pistä niihin ikiomia rahojaan. Sairaus tarttuu markkinavoimien ulkopuolelta.

Hillitön himo- ja paskarakentaminen yltyy etupäässä julkisella sektorilla. Totta kai. Yhteisiä ei-kenenkään velkamiljardeja piisaa. Niillä syntyy väistötilaa ja väistötilan-väistötilaa. Kestämättömyys ja sikahintaisuus ovat itsetarkoituksia.

Gesellius, Lindgren, Saarinen ja muut menneisyyden mestarit piirsivät taloja ja asemakaavoja eri asetelmasta. Päämäärä oli luominen – ei pilaaminen. Yhteiskunnan resurssit olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella rajalliset. Juuri siksi laatu pysyi arvossaan. Törsääjä tai sekoilija sai kenkää niin arkkitehtitoimistosta kuin virastosta.

Tänään eurojen nimenomaan pitää haaskautua ja tantereen tömistä. Muuten rakennusteollisuuden ja hallinnoinnin pyramidihuijaus romahtaa.

Silloin kun rahoitusta ja koneita oli kymmenen kertaa vähemmän, kohde valmistui paitsi paremmin myös kymmenen kertaa nopeammin. En liioittele. Nykyisin koko kortteli on tiesulkujen eristämä ja muovihupun peitossa viisi vuotta pelkän julkisivurempan ja polkupyöräilyväylän levennyksen takia. Samassa ajassa nousi 1920–30-luvulla puolikas Etu-Töölöä taikka korjautuivat jatkosodan pommitusten tuhot eikä tehnyt tiukkaakaan.

Kyse ei ole ainoastaan rahasta ja estetiikasta. Turun taudin viheliäisempi variantti panee mielen matalaksi. Mitä hyödyttää sairaalan tai koulun henkilöstön säästö, kun viemäri vieressä on pohjaton ja valokaapelinveto hiertää kuin hirttoköysi. Kuinka kenenkään kannattaa työskennellä, ajatella, kirjoitella, elellä. Homma hautautuu elävältä kaupunkiympäristössä, joka ei pätkääkään innosta ”ihmishengen luovaan kehitykseen”.