Äänestäisitkö ehdokasta, joka lupaa jokaiselle kansalaiselle vaahtomuovipatjan ja jääkaapin? Vai äänestäisitkö häntä, joka lupaa eläkeläisille ihmisten keskimääräiset vuositulot ylittävän vanhuuseläkkeen? Ehkä häntä, joka lupaa ”palauttaa asiat normaaliksi”? Vai häntä, joka lupaa kaikille omakotitaloa rantatontilla ja Mersua. Vai äänestäisitkö mieluiten häntä, joka lupaa vakuudet, joita ei ole mahdollista saada?
Vaahtomuovipatjoja lupasi Iba Der Thiam, joka pyrki Senegalin presidentin virkaan. Hulppea eläke oli SDP:n lupaus vuoden 1906 tienoilla. Herrat Eetu Salin, Väinö Tanner ja Sulo Wuolijoki eivät nähneet puolueensa lupauksen rahoittamisessa erityisiä murheita, koska rahat oli tarkoitus ottaa ”riistäjäin pussista”. Normaaliuden palauttamista lupasi Yhdysvaltain presidenttiehdokas Warren G. Harding, mutta tarina ei kerro, minkä vuosisadan normaaliuteen oli tarkoitus palata. Hulvattoman rantatonttilupauksen esitti puolestaan kommunistien riveistä 2011 eduskuntaan yrittänyt Onni Rissanen. Hän ei tullut valituksi.
Vaalilupaukset ovat vaalilupauksia, ja ne haihtuvat usein ilmaan vaalien jälkeen. Vuonna 2011 kävi toisin. Valtionvarainministeriksi noussut Urpilainen määräsi ministeriönsä virkamiehet toteuttamaan mahdottomuutta. He tekivät, minkä pystyivät, mutta tulos oli niin surkea, että katsottiin parhaaksi tehdä kaksi asiaa: Ensinnäkin sopimusjärjestely salattiin. Toiseksi, järjestely obfuskoitiin. Eli tehtiin tarkoituksellisen vaikeaksi ymmärtää.
Salaus tehtiin lain vastaisesti, kuten myöhemmin kävi ilmi. Entä asian varsinainen sisältö?
Valtioneuvoston tiedonanto, tiistai 28.2.2012. Ministeri Urpilainen esitteli eduskunnalle vakuusjärjestelyn:
”Suomi on turvannut Kreikka-riskinsä vakuuksilla” .. ”Suomen vakuus kattaa Kreikka-riskin” .. ”Suomen laskennallinen osuus Kreikalle ERVV:n kautta annettavasta uuden ohjelman lainapääomasta on noin 2,25 miljardia euroa, ja tälle osuudelle Suomi saa vakuudet.”
Urpilaisen puolue- ja hallitustoverit tarttuvat välittömästi noihin sanoihin ja alkoivat toistaa niitä papukaijan lailla. Jouko Jääskeläinen (kd.), Mikael Jungner (sdp.), Annika Lapintie (vas.), Johanna Karimäki (vihr.) ja Miapetra Kumpula-Natri (sdp.) toistelevat ministerin mantraa korkotuotoista. Kokoomuslaiset olivat oudon hiljaa.
Urpilaisen sanat eivät olleet enää vaalilupauksia. Ne olivat ministerivastuulain alaisuudessa lausuttuja sanoja eduskunnalle. Tällaisten sanojen on oltava totta.
Urpilainen perusteli täysiä vakuuksia sillä, että 30 vuoden aikana korko kerryttää vakuustilille talletetut 924 miljoonaa euroa täyteen 2,25 miljardiin. Näin voi käydä vain, mikäli ei tehdä eroa nimellisten ja reaalisten eurojen välillä. Käsittelin tätä eroa edellisessä kirjoituksessani.
Menneiden aikojen alkemistit yrittivät luoda kultaa muista metalleista, mutta tehtävä oli yhtä mahdoton kuin Urpilaisen virkamiehillä. Kupari ei muutu kullaksi eikä yksi miljardi muutu kahdeksi. Asia avautuu arkijärjelläkin:
Mikäli Urpilaisen alkemia toimisi, voitaisiin esimerkiksi pullopanttijärjestely muuttaa sellaiseksi, että kaikkia juomia voisi noutaa kaupasta ilmaiseksi. Olut, kokis, smurffilimu – kaikkia saisi noutaa Siwoista ja supermarketeista niin paljon kuin kassiin tai Corollaan mahtuu. Juomat juotaisiin ja tyhjät pullot kiikutettaisiin kauppoihin. Panttirahaa ei maksettaisi heti, vaan se tallennettaisiin kauppiaan hallinnoimalle panttitilille. Tilille kertyisi korkoa. Marketin pitäjän pitäisi odottaa jokunen vuosikymmen, mutta lopulta korko ehtisi kerryttää juoman hinnan verran rahaa panttitilille. Kauppiaan ei tarvitsisi veloittaa juomista mitään ja lopuksi maksettaisiin vielä pullopantti.
Menikö oikein? No ei mennyt, esimerkissämme ei ole järjen häivääkään. Mutta valitettavasti Suomen Kreikka-vakuusjärjestely on kyhätty kasaan samalla alkemialla.
Olemme tilanteessa, missä ministeri väittää suuressa salissa 924 miljoonan olevan sama asia kuin 2,25 miljardia. Väite on mieletön. Jos tämä ei ole eduskunnan harhaanjohtamista, niin en tiedä, mikä on.
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 8/2013 -lehdessä.
MATIAS TURKKILA