VTM Jouko Marttila väitteli 3.11.2016 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta ”Hillitty markkinatalous, Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvulla”. Marttila osoittaa väitöskirjassaan, että SDP teki Kokoomusta suuremman ideologisen käännöksen hyväksyessään markkinatalouden perusperiaatteet talouspolitiikkansa lähtökohdaksi ja luopui sosialistista suunnitelmataloutta ja demokraattista sosialismia vaatineista tavoitteistaan. Suomen Uutiset julkaisee ohessa VTT Heikki Koskenkylän tekemän tiivistelmän väitöskirjasta.

Jouko Marttila on tietokirjailija ja viestintävalmentaja. Marttila tunnetaan pitkäaikaisena Ylen taloustoimittajana. Sen jälkeen hän työskenteli viestintävastaavana ensin Rahoitustarkastuksessa ja sitten Suomen Pankissa. Nykyisin hän työskentelee viestintätoimisto Kaiku Oy:n palveluksessa, jonka perustajaosakas hän on.

Marttilalta ilmestyi jo viime vuonna kirja ”Kansa kärsii, poliitikko porskuttaa, puolueet ilman aatteita”. Kirja osin sivuaa hänen väitöskirjaansa. Siinä osoitetaan, kuinka Suomesta tuli konsensuksen panttivanki. Julkisen talouden ”pöhötauti” paheni, eikä jarruja ole vielä löydetty. Kvartaalitaloudessa puheet ovat kovia ja teot pehmeitä (viittaa Kataisen ja Stubbin hallituksiin). Teos kuvaa kuinka keskiluokkaa lähestynyt SDP otti etäisyyttä sosialismiin ja Kokoomus kumarsi Urho Kekkosta. Todellisia vallankäyttäjiä olivat pankit ja etujärjestöt.

Väitöskirjassaan Marttila analysoi Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittisten linjojen lähentymistä 1980-luvulla. Puolueiden lähentyminen oli alkanut jo 1970-luvulla, kun pitkään oppositiossa ollut Kokoomus siirtyi keskustaoikeistoon ja SDP luopui vähitellen sosialisointivaatimuksistaan. Ohjelmatasolla vastakkaisiin talousjärjestelmiin pyrkineet Kokoomus ja SDP toteuttivat yhteistä talouspolitiikkaa ensimmäisen kerran Harri Holkerin hallituksessa 1980-luvulla ja myöhemmin Paavo Lipposen hallituksessa.

Presidentti Mauno Koivisto halusi lieventää oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua painostamalla Kokoomusta ja Sosiaalidemokraatteja yhteiseen hallitukseen. SDP:n ja Keskustan perinteinen punamultayhteistyö oli umpikujassa Kalevi Sorsan ja Paavo Väyrysen huonojen henkilösuhteiden seurauksena. Toisaalta Holkerin hallituksen (1987-1991) talouspolitiikka aiheutti hajaannusta puolueiden sisällä. Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suomista haukuttiin kommunistiksi ja SDP:n eduskuntaryhmässä vaadittiin valtiovarainministeri Erkki Liikasen erottamista.

Euroopassa oli siirrytty vähitellen sääntelytaloudesta kohti kilpailutaloutta ja uusliberalismi sai paljon kannatusta erityisesti Margaret Thatcherin kautta. Uusliberalismi ei kuitenkaan saanut Suomessa paljon kannatusta, vaikka rahoitusmarkkinoiden liberalisointia 1980-luvulla on siihen suuntaan tulkittu. Myöhemmin 1990-luvulla perustettu Nuorsuomalaisten puoluekin kuihtui nopeasti pois. Kokoomus luopui puhtaan kapitalismin linjasta ja valitsi osin Saksan kristillisdemokraattien (CDU) malliin ensin sosiaalisen markkinatalouden ja sitten sosiaalisen valintatalouden linjan Ilkka Suomisen johdolla. Kokoomus suostui työntekijöiden oikeuksien vahvistamiseen, mistä puolueen oikeistosiipi ja työnantajat eivät pitäneet lainkaan. SDP:llä tuli sosialismin ja keskitetyn suunnittelun tilalle julkisen talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan korostaminen, myös valtioyhtiöiden roolia pidettiin tärkeänä. Veroja oltiin herkästi korottamassa hyvinvointivaltion rahoittamiseksi. Kokoomus ja SDP valitsivat linjakseen hillityn markkinatalouden, jossa keskitetty sopimusjärjestelmä ja laajat vakautusratkaisut (kolmikanta) säilyivät keskeisinä talouden ohjailun välineinä. Hillitty markkinatalous -termi on Jouko Marttilan omaa keksintöä. Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen vannoi luokattoman yhteiskunnan nimiin ja pyrki purkamaan työn ja pääoman vastakkainasettelua.

Marttila osoittaa väitöskirjassaan, että SDP teki Kokoomusta suuremman ideologisen käännöksen hyväksyessään markkinatalouden perusperiaatteet talouspolitiikkansa lähtökohdaksi ja luopui sosialistista suunnitelmataloutta ja demokraattista sosialismia vaatineista tavoitteistaan.

Valtioyhtiöiden osittainen yksityistäminen sovitettiin palvelemaan molempien puolueiden päämääriä, samoin kuin kansalaisten osakesäästämisen edistäminen (arvopaperimarkkinalaki). Pörssiin alettiin suhtautua aiempaa myönteisemmin. Kokoomukselle yksityisen omistamisen laajentaminen säilyi ideologisena tavoitteena vaikka puolue pyrki eroon kovan kapitalismin leimasta.

Kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentunut Harri Holkerin sinipunahallitus syntyi keskelle rakennemuutosta. Sotien jälkeisestä sääntelytaloudesta siirryttiin kohti kilpailutaloutta ja Euroopan sisämarkkinoita, joiden ulkopuolelle Suomi ei halunnut jäädä. Marttilan mukaan EEC-sopimusta 1970-luvulla vastustaneesta Erkki Liikasesta tuli sinipunahallituksen myötä sisämarkkinoiden ja markkinatalouden kannattaja. Marttila toteaa että SDP ja Kokoomus eivät tavoitelleet 1980-luvulla Ronald Reaganin ja Thatcherin valtakausille tyypillisiä uusliberalistisia uudistuksia kuten julkisen sektorin alasajoa ja verotuksen voimakasta keventämistä.

Jouko Marttilan vastaväittäjä professori Vesa Vares Turun yliopistosta totesi, että väitöskirja on merkittävä lisä Suomen talouspoliittisen linjan ja ajattelun kehittymisessä pitkällä ajalla. Teoksella on merkitystä myös tämänhetkisen talouspoliittisen keskustelun kannalta. Tähän arvioon voidaan täysin yhtyä. Nyt ollaan taas rakennemuutosten kourissa, jotka jäivät vähälle huomiolle Nokian menestysvuosina 1998-2008. Globaalin kilpailun jatkuva kiristyminen, euron aiheuttamat ongelmat ja teollisuuden sekä viennin supistuminen nopeaa tahtia edellyttävät nopeita ja laajoja rakennemuutoksia Suomessa. Näistä on tullut kova haaste Sipilän kolmen puolueen hallitukselle (Keskusta, PS ja Kokoomus). Haaste on vähintään yhtä suuri kuin oli vuosien 1987-1995 Holkerin ja Ahon hallituksilla. Julkinen sektori on paisunut 1990-luvun alun jälkeen valtavasti, julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat EU:n korkeimmat 60 prosenttia. Julkiseen talouteen on syntynyt vakava kestävyysvaje. Vastaavaa ei ole esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa.

Kokonaisveroaste (verot/BKT) on noussut EU:n korkeimmaksi. Suomesta on tullut ankarasti verotettu maa. Valtion yhtiöiden ohjailua pohditaan jälleen kuten Holkerin kaudella, jolloin valtionyhtiöitä aloitettiin varovaisesti osin yksityistää. Viennin kilpailukyvyn parantaminen on jälleen suuri haaste, kuten 1990-luvun alussa. Viennin kustannuskilpailukyky on jälleen pahasti heikentynyt. Neuvostoliittoon viennin romahtaminen vuonna 1990 aiheutti vakavan ongelman. Nyt vienti Venäjälle on supistunut olennaisesti. 1990-luvun alussa vientiä onnistuttiin nopeasti siirtämään länsimarkkinoille. Markan devalvoituminen auttoi tässä olennaisesti. Nyt eletään euroaikaa, jolloin apua on haettava palkkakustannusten hillinnästä. Työmarkkinoilla tehtiinkin KiKy-sopimus suurella vaivalla. Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) mukaan tämä on viimeinen keskitetty palkkaratkaisu Suomessa. Vallalla on selvää pyrkimystä pois keskitetyistä sopimuksista kohti hajautetumpaa mallia ja paikallista sopimista. Kehitys tähän suuntaan on välttämätöntä, mutta takkuaa pahasti. Holkerin hallitus alkoi kehittää myös Suomen pääomamarkkinoita, jotka olivat jääneet pahasti jälkeen mm. Ruotsin ja Tanskan kehityksestä. Nyt on taas sama tilanne kun riskisijoittamista yritetään kannustaa. First North -markkinapaikalla on Suomessa vain noin 20 yritystä, kun Ruotsissa on noin 150. Verotuksella on keskeinen merkitys listautumisten kannalta. Sipilän hallitus joutuu tekemään vähintään yhtä suuria rakenneuudistuksia kuin Holkerin hallitus 1980-luvun loppupuolella.

Holkerin hallituksen merkittävä saavutus oli suuri veroreformi yhteisö- ja pääomatuloihin. Tuolloin eriytettiin pääomatulojen verotus ja palkkaverotus toisistaan. Yritysten veropohjaa laajennettiin olennaisesti verovähennyksiä karsimalla, jolloin verokantaa voitiin laskea. Yhteisöverotuksessa siirryttiin niin sanottuun avoir fiscal -järjestelmään, jossa osinkoja verotetaan vain kertaalleen (hyvitysjärjestelmä). Siitä jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 2005 EU:n vaatimuksesta. Sen jälkeen yhteisöverotuksesta ja osinkoverotuksesta on tullut VATT:n mukaan ”tilkkutäkki”, jossa on monia portaita ja kynnyksiä. Lisäksi listattuja ja listaamattomia yrityksiä ja niiden osingonjakoa kohdellaan eri tavoin. Asiantuntijat ovat kritisoineet voimakkaasti tätä sekavaa järjestelmää.

Sipilän hallitus asettikin elokuussa korkean tason työryhmän laatimaan ehdotuksen yhteisö- ja pääomatuloverotuksen selkiinnyttämisestä ja riskipääoman saatavuuden edistämiseksi. Niin sanotun joukkorahoituksen osalta hallitus saikin jo aikaan uuden lain. Tällä pyritään edistämään pk-yritysten rahoituksen saantia suoraan markkinoilta. Pankkirahoitus on edelleen Suomessa ja koko Euroopan Unionissa liian keskeisellä sijalla yritysten rahoituksessa. EU:ssa pankkirahoituksen osuus on noin 70 prosenttia ja pääomamarkkinoiden rahoitus 30 prosenttia. Yhdysvalloissa luvut ovat päinvastoin. Voidaankin sanoa, että Holkerin hallitus avasi merkittävällä tavalla pääomamarkkinoiden kehittämisen Suomessa. Sittemmin kehitys pysähtyi ja nyt onkin korkea aika tehdä uusi yritys Sipilän hallituksen toimesta. Yksityistä riskipääomaa on Suomessa suhteellisesti vertaillen huomattavasti vähemmän kuin Ruotsissa.

HEIKKI KOSKENKYLÄ